Näyttelypari Turussa vie taiteen perusasioiden äärelle

Mika Taanilan käsitetaide purkaa elokuvan ideaa, Marjatta Holman maalaukset menevät käsitteiden tuolle puolen.

Marjatta Holma: Maalaus, 2019, öljy kankaalle.

20.1. 13:56

Nykytaide

Marjatta Holma 12.2. saakka ja Mika Taanila 2.4. saakka Aboa Vetus Ars Novassa (Itäinen Rantakatu 4–6, Turku). Avoinna ti–su 11–18.

Turun Aboa Vetus Ars Nova -museon näyttelyt sopivat odottamattoman hyvin yhteen. Elokuvataiteilija Mika Taanila ja taidemaalari Marjatta Holma ovat taiteilijoina hyvin erilaisia, mutta molemmat käsittelevät taiteen perusasioita – sitä, millaisista osasista elokuvat ja maalaukset syntyvät.

Ars Fennicalla vuonna 2015 palkittu Mika Taanila (s. 1965) tunnetaan etenkin kokeellisista elokuvistaan, mutta Turun näyttely keskittyy enemmän hänen käsitetaideteoksiinsa.

Mika Taanilan fotogrammiteos Out of the Past (2013) on valokuva tuhotusta VHS-kasetista.

Niissä Taanila kokeilee, kuinka paljon elokuvasta voi poistaa elementtejä ennen kuin se lakkaa olemasta elokuva. Materiaalinaan hän käyttää arkistoista löydettyjä filmejä ja vanhoja elokuvaoppaita, jotka hän muuttaa vitsikkääksi käsitetaiteeksi.

Teoksessa My Silence (2013) Taanila on poistanut Louis Mallen (1932–1995) klassikkoelokuvasta Ilta Andrén kanssa (1981) kaikki repliikit, ja Maltan ristissä (2022) hän on poistanut filmiprojektorista pienen osasen, jota ilman projektio muuttuu pelkäksi sotkuksi. Teoksessa A Reflection of Fear (bedroom) (2021) taas ei ole projektoria ollenkaan, vaan välkkyvä strobovalo luo vanhan kauhuelokuvan ruutuihin liikkeen illuusion.

Vanhasta elokuvakirjasta leikelty Tongue (2017) kuuluu teossarjaan Film Reader, jolla Mika Taanila osallistui Venetsian biennaaliin vuonna 2017.

Taanilan elokuvatuotannosta esitetään Turussa vain yksi pidempi elokuva kerrallaan. Tammikuun loppuun asti näyttelyssä pyörii kirjailija Harry Salmenniemen kanssa toteutettu reilun tunnin mittainen Mannerlaatta (2016), joka on kuvattu ilman kameraa valokopioimalla lentämiseen liittyviä materiaaleja filmille.

Helmikuusta eteenpäin taas esitetään elektronisen musiikin pioneeri Erkki Kurenniemeä (1941–2017) käsittelevä kokeellinen dokumentti Tulevaisuus ei ole entisensä (2002).

Näyttelyn keskittyminen käsitetaideteoksiin elokuvien sijaan on toimiva ratkaisu. Elokuvissaan Taanila käsittelee usein teknologiaa ja tulevaisuusutopioita, kun taas käsitetaideteoksissa kohteena on itse elokuvan idea. Purkamalla elokuvia ja niihin liittyviä ennakko-oletuksia Taanila onnistuu oivaltavasti pohtimaan, mikä ylipäätään tekee elokuvasta elokuvan.

Marjatta Holma taustallaan Ars Novassa esillä oleva Maalaus (2022).

Jos Taanilan näyttely on käsitteellinen, tuntuvat Marjatta Holman (s. 1976) maalaukset menevän käsitteiden tuolle puolen. Äärimmilleen pelkistetyssä näyttelyssä ei ollenkaan selittävää tekstiä, ja valtaosa teoksista on nimeltään yksinkertaisesti Maalaus. Sanat ovat vain häiriöksi, kun maalauksissa oleellisinta on niiden aineellisuus ja suhde ympäröivään tilaan.

Hillitty ja hallittu kokonaisuus on Holman ensimmäinen museotasoinen yksityisnäyttely.

Ensisilmäyksellä Holman teoksissa ei näy paljoa. Konkretismin ja arte poveran jalanjäljissä kulkevat maalaukset saattavat koostua vain ohuista värikerroksista tai muutamasta siveltimenvedosta. Hillitty väriskaala koostuu lähinnä haaleista ruskean ja harmaan sävyistä, jotka toistavat näyttelytilan seinien ja lattialaattojen värejä. Himmeästi valaistussa tilassa teokset näyttävät kuin haalistuneilta jääneiltä muinaisuudesta.

Ajan kanssa maalauksista alkaa huomata jotain kiinnostavaa: yksi maalaus täydentää vieressä olevan oven piiloon jäävän karmin, toinen peilaa viereisen pylvään muotoa, kolmas taipuu sopiakseen näyttelytilan nurkkaan. Teokset eivät käperry omaan maailmaansa vaan asettuvat hienovaraiseen vuorovaikutukseen ympäröivän tilan kanssa.

Samalla maalaukset korostavat omaa aineellisuuttaan. Perinteisten öljy- ja temperamaalien ohella Holma käyttänyt teoksissaan myös katu- ja lattiamaaleja, mustetta ja liitua. Esittävien elementtien poissaolo siirtää huomion harsomaisten maalikerrosten hengitykseen ja erilaisten maalauskankaiden tekstuureihin.

Holman maalaukset eivät esitä mitään muuta kuin itseään, ja juuri siksi ne ohjaavat kysymään omaa identiteettiään maalauksina.

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat