Valokuvaajalegenda Duane Michalsin puhelin ehtii soida muutaman kerran ennen kuin luurista kajahtaa energinen ”Hello there, I say!”
Michals hoitaa haastattelun sängystään New Yorkissa. Se on sallittua, jos kello on vasta kymmenen aamulla paikallista aikaa, ja erityisesti jos haastateltava täyttää ensi kuussa 91 vuotta.
”No niin, nyt niitä kysymyksiä”, Michals kehottaa.
Michalsin perässä pysyminen teettää työtä.
Ennen kuin ensimmäistäkään kysymystä on ehditty esittää, Michals on jo muistellut Helsingin rautatieasemaa ja Stockmannin tavarataloa, jotka hän näki matkustaessaan Venäjälle vuonna 1958. Hän oli lainannut ystävältään kameran ja opetellut ulkoa kolme aukko–suljinaika-yhdistelmää (”laitat siihen yhteen juttuun 16 ja siihen toiseen 500 kun aurinko paistaa ja 125 jos on pilvistä”), ja se riitti: Venäjällä kuvatut kuvat tekivät New Yorkissa vaikutuksen ja käynnistivät Michalsin yli 60 vuotta kestäneen uran sekä lehtikuvaajana että valokuvataiteilijana.
Duane Michals ja Robin Williams vuoden 1980 tienoilla.
Venäjän-matkastaan Michals hyppää suoraan elämän oppeihin: vanheneminen on kuulemma ihanaa, ainakin jos sen tekee oikealla tavalla.
”Ensinnäkin pitää olla rohkea ja ottaa riskejä ja olla aina, aina, aina avoin uusille mahdollisuuksille. Ja olla utelias! Mutta ennen kaikkea pitää ottaa riskejä. Olen tehnyt urallani kaiken mitä olen halunnut tehdä. Kukaan ei halua miettiä vanhana, mitä kaikkea jäi tekemättä.”
Hän jatkaa:
”Pitää olla utelias sydämensykkeen suhteen, ja taivaan tähtien, koska elämä on valtava mysteeri. Valtava, valtava mysteeri.”
Michals sanoo miettineensä viime aikoina paljon Putinia ja ihmisen pahuutta, mutta myös Webbin teleskooppia, joka on saanut hänet tuntemaan itsensä pieneksi kuin hyönteisen. ”Olen häkeltynyt kaikesta!”
Barbra Streisandia Michals kuvasi vuonna 1962.
Michals tunnetaan kahdentyyppisistä valokuvista: muotokuvistaan ja henkilökohtaisemmasta, taiteellisesta työskentelystään, jossa on usein voimakas surrealistinen elementti.
Valokuvataiteen museossa perjantaina 17. helmikuuta avautuva näyttely esittelee hänet erityisesti muotokuvaajana. Michals työskenteli valokuvaajana muun muassa Esquire- ja Mademoiselle-lehdille, ja ketäpä hän ei olisi vuosien varrella kuvannut: nuori Meryl Streep, Andy Warhol, Barbra Streisand, Buster Keaton, Joan Didion, Johnny Cash, Liv Ullman, René Magritte, Susan Sontag.
”Kuvasin Life-lehden kansia, Police-yhtyeen levynkannen, Pariisin muotiviikkoja Voguelle, eskimoja Esquirelle… urani on ollut spektaakkeli”, Michals sanoo.
Tuorein valokuvista on peilimuotokuva näyttelijä Tilda Swintonista, joka on Michalsin mukaan juuri niin mukava kuin miltä hän vaikuttaa.
Michalsin muotokuvista välittyy kepeys ja ilo, mikä ei puhelimen päässä kuuluvan äänen perusteella yllätä. Niissä voi aistia myös Michalsin työskentelyperiaatteen: hän on kokenut velvollisuudekseen, että valokuva kertoisi jotain kuvattavasta henkilöstä, ei vain hänen nenänsä koosta tai muusta ulkoisesta.
Taiteilija Alice Neel asettui Michalsin malliksi vuonna 1970.
Kaikki muotokuvaajat eivät ole vaatineet itseltään yhtä paljon, hän sanoo, eikä hän jätä heitä nimeämättä:
”Richard Avedonin muotokuvat ovat täysi fiasko! Ainakin suurin osa niistä.”
Michalsin mielestä Avedonin kuuluisissa muotokuvissa korostuu enemmän Avedonin tyyli kuin kuvattavan persoonallisuus. Irving Pennin kuvissa samoin, Michals sanoo, mutta Pennin tyyli oli kuitenkin lämpimämpi.
Ja entä sitten Diane Arbus, joka kuvasi sirkusesiintyjiä, drag-artisteja ja muita yhteiskunnan laitamien ihmisiä?
”Sen sijaan, että näyttää jättiläisen, Arbus olisi voinut näyttää, miltä tuntuu olla niin valtavan iso”, Michals sanoo. ”Miltä tuntuu elää elämäänsä niin, että koko ajan joku tuijottaa? Arbus kuvasi kummallisen näköisiä ihmisiä ja sai heidät näyttämään kummallisilta. Se on liian helppoa.”
Andy Warhol äitinsä Julia Warholan kanssa vuonna 1958.
Michals sanoo haastatteluissa usein, ettei hän ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut faktoista. Valokuvat valehtelevat joka tapauksessa. Hän ottaa esimerkiksi valokuvan vanhemmistaan.
Sekä isä että äiti ovat ottaneet hymyilevät valokuvailmeet, Michals kuvailee, ja isä on kiertänyt käsivartensa äidin hartioiden ympäri. ”Mutta eivät he edes pitäneet toisistaan! Äidin täytyi mennä isän kanssa naimisiin kun hän tuli raskaaksi, mutta et koskaan tietäisi sitä kuvan perusteella. Valheita, valheita, valheita!”
Ehkä tämä perustavanlaatuinen epäilys valokuvan todistusarvon suhteen sai Michalsin käyttämään kameraa toisin kuin monet muut valokuvaajat.
Michals on tarinankertoja, joka rupesi varhain käyttämään kaksoisvalotuksia, kuvaamaan kuvasarjoja ja kirjoittamaan vedostettuihin valokuviin pieniä tekstejä. Niiden avulla Michals pystyi kertomaan jotain, mikä ei pelkällä valokuvalla onnistunut. ”Se vapautti minut”, hän sanoo.
Aikoinaan Michalsin tapa käyttää valokuvaa omiin tarkoituksiinsa tuohdutti monia kollegoita, joille valokuvan tehtävä todellisuuden dokumentoijana oli pyhä. Kuuluisa katuvalokuvaaja Garry Winogrand ilmoitti Michalsin ensimmäisessä näyttelyssä New Yorkin Underground Galleryssa vuonna 1963, etteivät Michalsin kuvat olleet valokuvia ollenkaan.
”Oli minun onneni, etten koskaan opiskellut valokuvausta”, Michals sanoo. ”En oppinut kaikkia niitä sääntöjä, jotka vain rajoittavat.”
Michalsille tärkeintä on mielikuvitus. ”En halua jäljentää universumia vaan käyttää sitä alkupisteenä”, hän sanoo.
Hän ei kulje ympäriinsä kamera kaulassa etsimässä kuvia, vaan rakentaa kuvansa suunnitelman mukaan.
Dennis Hopper kotonaan 1970-luvulla.
Michals kuulostaa tuskastuneelta suurimpaan osaan valokuvaajia. ”Älkää näyttäkö minulle, mitä minä jo tiedän!” hän huudahtaa puhelimeen. ”Tiedän, miltä auringonlaskut näyttävät! Tiedän, miltä lapset näyttävät! Tiedän, miltä autot näyttävät!”
Suurimmasta osasta valokuvia puuttuu näkemyksellisyys, mysteeri, hän sanoo.
”Jos näen itkevän naisen, haluan tietää miksi hän itkee, miltä hänestä tuntuu kun hän itkee.”
Visuaalisen havainnon sijaan tunne on se, minkä Michals yrittää kuvissaan näyttää.
Sitten Michals keskeyttää: ”No niin, mitäs tykkäät? Saanko minä tämän työpaikan vai en?”
Michalsin teesi on, että valokuva on taidetta, mutta se ei koskaan nouse merkittävimpien taiteenlajien joukkoon, koska siltä ei vaadita yhtä suurta omaperäisyyttä kuin muilta taiteenlajeilta. Se suututtaa Michalsia.
”Valokuvaajat reagoivat vanhan miehen kasvoihin, Arbusin friikkiin tai siihen, miten valo osuu rakennukseen, ja sitten he jatkavat matkaa. Muissa taidemuodoissa mikään, mikä paperille syntyy, ei ole koskaan ennen ollut olemassa.”
Mitä enemmän valokuvaaja peukaloi valokuviaan, sitä enemmän siihen liittyy luomistyötä, sanoo Michals.
Hän kaipaa valokuvataiteeseen enemmän kapinallisia. ”Valokuvaukselle vaarallisinta on se, että nerona pidetään jotain tyyppiä, joka vieläkin kuvaa kalifornialaisia parkkipaikkoja.”
Duane Michals kuvasi muusikko Johnny Cashin 1970-luvulla.
Michals palaa siihen, miten hän on vähä vähältä vapauttanut itsensä kaikista vaatimuksista ja paineista, ja voi nyt toteuttaa itseään niin kuin haluaa.
”En ole minkään tietyn tyylin vanki. En ole Cindy Sherman! Kaikki tietävät, että hänen seuraavatkin 20 kuvaansa ovat omakuvia”, Michals kuittaa.
Nykyään Michalsia ilahduttaa eniten hänen pieni elokuvapraktiikkansa. Hän tekee assistenttinsa avustamana lähes joka viikko lyhytelokuvan ja julkaisee sen Vimeo-videopalvelussa.
Elokuvien tekeminen alkoi, kun Michalsin assistentti kertoi, että nykyään voi tehdä elokuvia pikkuisella kameralla. (”En voinut uskoa sitä!”) Ne ovat luonteva jatko Michalsin kuusi vuosikymmentä jatkuneelle visuaaliselle tarinankerronnalle.
Jotkut elokuvista ovat lyyrisiä, jotkut abstrakteja, mutta suurin osa niistä on huumoripaloja – taikureiden juhliin sijoittuva agathachristiemäinen murhamysteeri (”Abra Cadaver”) tai pieni New Yorkin rikkaille haistatteleva pätkä, jossa Michals pissaa parkkeeratun Rolls-Roycen päälle.
Elokuvat syntyvät puhtaasta tekemisen ilosta. Ne kuitenkin antoivat Michalsille myös tekemistä, kun hänen elämänkumppaninsa Fred Gorree oli pitkään sairaana, ja sen jälkeen kun tämä seitsemän vuotta sitten kuoli.
Nyt elokuvia on kertynyt jo yli 40, ja lisää on tulossa. Lyhytelokuvien tekeminen pitää Michalsin vireänä paitsi ruumiillisesti myös henkisesti.
”Sinun täytyy ehdottomasti nähdä ne, ne ovat mahtavia”, Michals vannottaa. ”They’ll really knock your socks off”, hän sanoo, ne saavat sukat pyörimään jaloissasi.
Kirjailija Maya Angelou.
Ennen kuin lopetamme haastattelun, Michals haluaa vielä tietää, miten sanotaan ”love” suomeksi. Se saa hänet muistamaan, että hän on kuullut suomen ja unkarin kuulostavan samalta. Sitten hän haluaa kertoa vitsin, joka tuskin nykyään on enää täysin korrekti: ”Tiedätkö, miten menee unkarilaisen kanagulassin resepti?”
”Aloita varastamalla kana!”
”Ja vielä yksi! Tiedätkö, mitä Jeesus sanoi Viimeisen ehtoollisen lopuksi?”
”Jaetut laskut!”
”No niin, hei hei sitten!”
Kuka?
Valokuvaaja Duane Michals
Syntynyt vuonna 1932 McKeesportissa, Pennsylvaniassa.
Aloitti uransa graafisena suunnittelijana. Valokuvaajana itseoppinut.
Työskennellyt valokuvaajana lukuisille aikakauslehdille.
Pitää René Magrittea, Balthusia ja Giorgio de Chiricoa suurimpina inspiraationlähteinään.
Piti ensimmäisen näyttelynsä vuonna 1963 New Yorkin Underground Galleryssa.
Yksityisnäyttelyt esimerkiksi New Yorkin MoMA-museossa ja International Center of Photographyssa.
Teoksia muun muassa Los Angelesin J. Paul Getty -museon, New Yorkin The Metropolitan Museumin ja MoMAn sekä Tukholman Moderna Museetin kokoelmissa.