Vaikealla kerronnalla lukijaa koetteleva romaani tuskastuttaa ja sortuu välillä latteuksiin

Hannele Mikaela Taivassalon romaani on rankka mutta virkistävä porrastreeni.

Hannele Mikaela Taivassalo ei tarjoa yhdennessätoista kaunokirjallisessa teoksessaan rentoa nojatuolimatkaa vaan rankkaa porrastreeniä.

21.1. 10:17

Romaani

Hannele Mikaela Taivassalo: Mennyt palaa (Det förflutna återvänder). Suom. Raija Rintamäki. Otava. 294 s.

”Muistoja on kaikkialla, niitä ei pääse pakoon. / Tätä elämää ei pääse pakoon, se on pelottavaa”, kirjoittaa Hannele Mikaela Taivassalo romaanissaan Mennyt palaa. Se on suomenruotsalaisen kirjailijan yhdestoista kaunokirjallinen teos, jos lastenkirjat ja sarjakuvaromaani lasketaan mukaan.

Pitkästä ja monilajisesta urasta huolimatta Taivassalo on minulle, ehkä monelle muullekin suomenkieliselle lukijalle, uusi virkistävä tuttavuus.

Nimittäin Mennyt palaa on kuin ylipitkä proosaruno, jossa on sekä lyhyitä otsikoituja proosakatkelmia että runomuotoisia asetteluja.

Siksi se sallii myös erilaisia lukutapoja. Teos kannattaa lukea ensin kertaalleen alusta loppuun kuin mikä tahansa romaani ja sitten kertailla herkullisimpia kohtia sieltä täältä. Näin se myös aukeaa perusteellisemmin.

Kyse on muistoista – todellisista, kuvitelluista, unenoloisista. Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Lukija päättäköön, mikä on mitäkin. Ja vastatkoon kysymyksiin, jos osaa.

Taivassalo ei tarjoa rentoa nojatuolimatkaa vaan rankkaa porrastreeniä.

Kerronta ryöppyää kuvauksia mutta kitsastelee nimissä. Veri on punaista, myös sohvat, mekot ja yötkin ovat punaisia. Sora ratisee kengänpohjissa, ja puissa helisevät kristallit (värivalot). Sen sijaan kaupunkeja, linnoja tai puutarhoja ei nimetä. Satunnaisesti ratsastustalli on kuitenkin Stensvikissä ja vihkipalli Las Vegasissa.

Romaanihenkilöistä vain kaksi on nimetty: salaperäinen Selim ja kadotettu Alisa. Kolmas henkilö, jonka suulla suurin osa kerrotaan, nimetään näin:

”Minun nimeni loppui niin kuin sinun alkoi, mutta sinun ei loppunut niin kuin minun alkoi, vaan se loppui juuri niin kuin alkoikin, Alisa.” Muistot ovat hauraita ja muuttuvia, Alisalle osoitettuja ”niin se oli, Alisa, niinkö se oli”.

Taivassalo siis koettelee lukijaa, vaatii jatkuvasti pysähtymään. Mitä tämä oikein tarkoittaa ja missä nyt mennään?

Myönnän tuskastuneeni monta kertaa. Ja päättelin, että episodimaisen romaanin kuunteleminen saattaa olla vielä työläämpää kuin lukeminen.

Erityisesti takkuan minä- ja hän-pronominien kohdalla. Milloin puhuu Selim, kolmikon mies, milloin minä/hän, nimetön nainen. Alisa, kolmas osapuoli, hengittää vain kahden edellä mainitun muistoissa.

Romaanin juoni vasta takkupallo onkin. Sen uumenista voi irrottaa kolme suortuvaa, joista voi solmia letin. Joka yksinkertaisuudessaan on tuttu kolmiodraama. Kaksi sisarusta (vai ovatko he serkuksia) rakastuu samaan mieheen. Tämä osaa pidellä naisen nännejä mutta ei välitä muistisairaasta äidistään.

Edellä todettu on vain yksi tulkinta monista mahdollisista, sillä ilmoille heitellään erilaisia tunnetiloja ja sekalaisia muistoja. Kaikki sanottu joutuu heti epäilyksen alaiseksi. Näistä haituvista jokainen voi letittää mieleisensä tarinan.

Joku voi ratkoa kertoja-arvoitusta. Kuka nyt on äänessä ja kenestä oikein puhutaan? Muistaako mies eri tavoin kuin nainen? Joku toinen taas voi reflektoida omaa elämäänsä:

”Jonain päivänä he (ystävät) muuttuvat etäisiksi, katoavat, lakkaavat olemasta. Jonain päivänä huomaat etteivät he enää ole elämässäsi, etkä sinä heidän, että teille on yhteistä muistot, pelkät muistot, muistot ajoilta jolloin ehkä olitte kokonaan toisia.”

Mennyt palaa -romaanissa taitaa lopulta olla kyse elämäkertojen ja autofiktion perusasetelmasta: muistamisen rajoista ja oikeudesta muistoihin. Taivassalo etäännyttää ne kaikesta henkilökohtaisesta, myös ajasta ja paikasta, mutta sortuu lopulta latteuksiin: ”Keho muistaa iholla ja lihassa.”

Tai toisin ilmaistuna: ”Elämässä olemme kaikki amatöörejä”, koska ”miten minä ikinä pystyn ymmärtämään ketään toista, kun en ymmärrä edes itseäni ja vaikuttimiani, tai hämäryyttäni”.

Pitkän vatvomisen jälkeen päädyin siihen, että ajattomuuden sijaan Taivassalon romaani kuvaa kuitenkin tälle vuosikymmenelle tyypillistä minämaailmaa: ”Kun minulta lähti varpaankynsi, tuntui kuin ymmärtäisin ensi kertaa mitä se merkitsi. Menettää osa itsestään.”

Nyt taloudellisten ja poliittisten uhkakuvien aikana tällainen napanöyhtä ei enää puhuttele.

Taivassalo on saanut aikaisemmista teoksistaan paljon kiitosta, myös Runeberg-palkinnon vuonna 2008 romaanista Viisi veistä Andrej Kraplilla.

Runouteen kallellaan oleva uutuus pelaa kyllä vuolassanaisuudella, toistolla ja kielikuvilla. Mutta välillä mennään raikkaasti metsään: ”kädet liikkuvat alas kohti polvea, kuin aalloilla lipuvat vesilinnut”.

Mietin myös, olisiko tämä sanottu selkeämmin ruotsiksi, romaanin alkuperäiskielellä: ”Tunnen niin paljon, kaiken aikaa, niin paljon tuntuu ihmisissä, liikaa.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat