Jeff Beck oli ”kitaristien kitaristi”, jonka taika oli sormissa

Tiistaina kuollut veteraanikitaristi ei jäänyt koskaan yhden tyylin vangiksi.

Jeff Beck esiintyi Suomessa viimeisen kerran viime kesänä.

12.1. 14:48

Tunnetun artistin kuoltua media täyttyy yleensä muiden artistien surunvalitteluista, joissa kehutaan edesmennyttä kollegaa. 78-vuotiaana kuollut Jeff Beck ehti onneksi saada ylistystä ja arvostusta elinaikanaan.

Beckistä on käytetty nimitystä ”guitar players’ guitar player”, kitaristien kitaristi. Sen voi ymmärtää niin, että Beck oli kitaristeista paras, mutta titteli pitää sisällään myös sen, että Beck nautti toisten kitaristien keskuudessa suurta arvostusta, joskus jopa suurempaa kuin Eric Claptonin ja Carlos Santanan kaltaiset, kaupallisesti paremmin menestyneet tähtisoittajat.

Jeff Beck oli 1960-luvun brittiläisen bluesrockin kitarasankari Claptonin ja Jimmy Pagen ohella. Hänen soittotyylinsä ja musiikillisen identiteettinsä juuret olivat Yhdysvalloista imeytyneessä bluesissa, mutta monista muista blueskitaristeista poiketen Beck ei tyytynyt hiomaan ilmaisuaan vain kuusinuottisen bluesskaalan pohjalta, vaan seikkaili melodisesti ja harmonisesti jazzin puolelle.

Beck itse arvosti suuresti Jimi Hendrixiä, koska Hendrix oli hänen mielestään muuttanut kitaransoittoa enemmän kuin kukaan muu aiemmin.

Teknisesti Beckin tyylissä olikin jotain samaa kuin Hendrixillä, ja vaikka Beck soitti monilla eri kitaramalleilla, niin Hendrixin tavoin hänet tunnetaan erityisesti Fender Stratocasterin käyttäjänä.

Beck soitti paljon glissandoja, joko kieliä venyttämällä tai Stratocasterin vibrakammen avulla. Vaikka hän käytti kitaran ja vahvistimen välissä efektipedaaleja, niin hänen soundinsa syntyi pitkälti käsityönä.

Useimmat rockkitaristit lyövät sähkökitaran kieliä plektralla, mutta Beck siirtyi vähitellen sormilla näppäilyyn. Näin hän sai aikaan omintakeisen soinnin, jossa yksiääniset melodialinjat ja soinnut nivoutuivat yhteen tavalla, joka ei plektralla onnistu.

Guitar Magazinen vanhassa haastattelussa hän kertoi kehittäneensä sormisoittotyylin, koska muuten plektrakädessä on kolme sormea turhan panttina. Toisaalta Beck myönsi, että omalla tekniikallaan hän ei pysty soittamaan yhtä nopeasti kuin parhaat plektrasoittajat, mutta hän ei myöskään koskaan halunnut olla erityisen nopea soittaja.

Myös viulumaisen swell-efektin Beck teki käsin ilman pedaalia, kitaran voimakkuussäädintä pyörittämällä.

Äänen korkeutta portaattomasti muuttava vibrakampi ja kitaramikrofonin voimakkuussäädin olivat Jeff Beckillä usein käytössä.

Jos Jeff Beckin sointi oli ainutlaatuinen, niin yhtä tärkeä osa hänen musiikkiaan oli tyylien vaihtelu. Hidas blues oli vain yksi genre monien joukossa, yhtä lailla Beck oli kotonaan jazzin, rockabillyn tai psykedeelisen hardrockin parissa.

Jazzin puolella Beck soitti niin vanhoja jazzstandardeja kuin sähköistä fuusiojazzia. Hän ei vierastanut modernia teknologiaa, vaan hyödynsi sitä eri tavoin eri aikoina. Rumpali Terry Bozzion ja kosketinsoittaja Tony Hymasin kanssa vuonna 1989 tehty Jeff Beck’s Guitar Shop oli ajalle tyypillistä, vahvasti prosessoitua elektronista mäiskettä, ja vuonna 2001 You Had It Coming -levyllä soi drum & bassin nopea breakbeat ja raskas ja elektronisesti muokattu groove.

Vanhan rock & rollin ja jazzin osaamista edustaa hyvin vuonna 2011 ilmestynyt livealbumi Rock’n’Roll Party (Honoring Les Paul). Levyllä Beck halusi osoittaa kunnioitusta sähkökitaran soiton uranuurtajalle Les Paulille, jonka hän nimesi yhdeksi varhaisista innoittajistaan.

Beck levytti myös melodisia rock- ja bluesballadeja, joissa hänen soittonsa nyanssit kuuluvat selvästi. Spotifyssä hänen kuunnelluin kappaleensa on Stevie Wonderin säveltämä Cause We’ve Ended as Lovers. Beckin instrumentaalitulkinta tunnetaan nykyään paremmin kuin Wonderin ja silloisen puolisonsa Syreeta Wrightin levyttämä alkuperäisversio.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat