”Kuvittelulla ja Aleksis Kiven mieleen samastumisella täytin tyhjiä kohtia hänen elämäntarinastaan”, Vesa Haapala sanoo. Tähtäimessä oli ”tosioloisuus”, kuten Kivelläkin oli omassa kirjoittamisessaan.

Aleksis Kiven arvoitus

Romaanin Aleksis Kivestä laatinut Vesa Haapala näyttää tavallisen, tosin omalaatuisen ihmisen, jonka romanttiset haaveet jäivät lähinnä kaukorakkauksiksi.


22.1. 2:00 | Päivitetty 22.1. 11:44

Suomenkielisen runouden, näytelmän ja romaanin vain muutamassa vuodessa kukoistukseen nostanut Aleksis Kivi (1834–72) istuu Wäinö Aaltosen veistämänä pronssipatsaana Kansallisteatterin edessä Rautatientorilla. On istunut jo lokakuusta 1939 saakka.

Synkänoloinen hahmo tuijottelee alaviistoon. Kuin olisi maailma painanut kansalliskirjailijamme lysyyn, kurjuuden kuninkaaksi.

Toinenkin, vielä tuimempi taiteellinen näkemys Kiven olemuksesta on, nimittäin hänen omansa:

Jos minusta joskus tehdään patsas, olen siinä housut kintuissa. Pitkin jalkaani valuu paksu, möykkyinen siemen, joka jähmettyy juoksuunsa kuin valusta roiskunut pronssi pajan lattialle, missä Atalanttan kuvaa veistetään.

Tämä tuumaaja on Vesa Haapalan juuri ilmestyneen ”elämän­kertomuksen” Alexis puhuja. Romaani etenee ikään kuin päiväkirja­merkinnöin, ja eräänäkin elokuun ehtoona, pitkän metsästysretken yksinäisyydessä, nuoren miehen naisentarve on kova.

Päiväyksessä mainittu Atalantta viittaa Aleksis Kiven runon uljaaseen sankarittareen. Sellaisiin kirjailevalla maalaiskraatarin eli räätälin pojalla ei ollut elävässä elämässä mitään mahdollisuuksia. Eikä kunniallisissa avio-aikeissa juuri muihinkaan säällisiin naisiin. Rukkasia tuli varattomalle taivaanrannan maalarille.

”Tietysti patsasjuttu on kuvitelmaani”, Haapala tähdentää työhuoneellaan Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opintosuunnassa.

Hän tuntee niin Kiven tuotannon kuin myös sen tutkimuksen perinpohjaisesti. Itse hän on tutkinut etenkin Kiven lyriikkaa.

Voi varmaan sanoa, että Kivi on Suomen tutkituin kirjailija. Mutta ihmisenä silti osin arvoitus. Valokuvaa ei ole, ei edes elinaikana tehtyä piirrosta.

Säilyneitä Kiven kirjeitä lukiessaan Haapala sanoo yrittäneensä nähdä myös niiden taakse: mitä kaikkea kirjoitustilanteeseen on saattanut liittyä.

”Kyseisessä romaanin kohtauksessa Alexis vaeltelee suolla, miettii rakkausasioitaan ja tulevaisuuttaan. Hän ei halua kieltää epätoivoaan ja tuumii itseironisesti, että runkkailemassa hänet kuuluisi näyttää.”

Teoksissaan Kivi itse tähtäsi – oman terminsä mukaan – ”tosioloisuuteen”, ja juuri se on myös Haapalan päämäärä Kiven tajunnan ja olojen kuvauksessa.

Tarkastelijan oma persoonallisuus luonnollisesti aina värittää jollain lailla kuvauksen kohdetta. Haapala itse debytoi kaunokirjailijana vuonna 2007 runokokoelmalla Vantaa.

”En yritä ratsastaa maineeseen Kiven selässä”, hän sanoo. ”Hänen hahmonsa vaan alkoi kiinnostaa kovasti omien tutkimusteni ja lukemieni tutkimusten kautta.”

Voi siis sanoa, että Haapala päätyi viime vuosina suureen suosioon nousseen biofiktion saralle vähän kuin vahingossa. Hiljan romaaniminänsä ovat saaneet muiden muassa Tove Jansson, Mikael Agricola, Minna Canth, Sylvi Kekkonen, Aino Aalto, Olly Donner, Marja Rankkala...

”Romaanini sisältää paljon tekstikollaasia eri lähteistä, mutta olen yrittänyt kirjoittaa niin, ettei sitä huomaa”, Vesa Haapala kertoo.

Paitsi tutkijoita, Alexis Stenvallina syntynyt mies on innoittanut jo aikaisemminkin myös kaunokirjailijoita. Uutta biofiktiossa on vain nimitys. Yksi varhaisimmista oli Elsa Soini, jonka romaania Nuori Aleksis (1947) Haapala kiittää teoksensa jälkisanassa.

Soinin teos maalaa melko ihannoivaa kuvaa Kivestä. Haapalan kuvastimessa puolestaan näyttäytyy tavallinen kuolevainen ihminen. Poikkeuksellisen lahjakas kyllä ja hurjan ahkera tekemään tunnollisesti työtään. Mutta omalaatuinen ja omiin oloihinsa vetäytyvä myös.

”Tavallisten kansan ihmisten kanssa hän osasi olla rennosti ja oli auttavainenkin”, Haapala luonnehtii, ”mutta Helsingin kulttuuriväen parissa hän oli usein sosiaalisesti estynyt, mikä ajoi ottamaan viinaa.”

Vielä nuorena ylioppilaana ja aloittelevana kirjailijana Kivi oli riuska metsämies, kävi pyydyksillä ja saattoi kävellä Siuntiosta Helsinkiin, lähes 50 kilometriä. Siis kaikkea muuta kuin lysähtänyt.

Juuri Siuntion vuosiin 1866–70 Alexis keskittyy. Kivi majaili häntä parisenkymmentä vuotta vanhemman Charlotta Lönnqvistin hoivissa Fanjunkarsissa, ja puheita suhteen laadusta on riittänyt siitä saakka.

Haapalan näkemyksessä Kivi tarvitsi ystävyyttä ja työn mahdollistajaa. Nykyoloissa sanottaisiin, että Koneen säätiön residenssiä. Ja sen hän Siuntiossa sai.

Charlottan puolelta saattoi olla toiveita muustakin, Alexis esittää.

”Vaikka Kivestä tiedetään paljon, hänen elämäntarinassaan piilee aukkokohtia, joista arvellaan vain kaikenlaista”, Haapala sanoo.

”Käytän hänen omia sekä muiden hänestä laatimia tekstejä hyväkseni niin paljon kuin mahdollista yrittäessäni luoda oman käsitykseni Kiven kirjailijantietoisuudesta.”

Aukkoa kenties paikkaavaan tarinan lähtökohdiksi asettuivat Haapalan työssä etenkin Kiven runot Kaunisnummella sekä Äiti ja lapsi.

Ensin mainitussa äiti kadottaa lapsensa metsään. Jälkimmäisessä, suurena nälkävuonna 1866 syntyneessä tekstissä sairas äiti lähettää lapsensa kylmästä mökistä kerjuulle. Ulkona sudet ulvovat, ja lapsi tuupertuu hankeen.

”Toin nämä kyseisten runojen teemat kirjallisuuden keinoin osaksi hänen omaa elämänkertomustaan”, Haapala kertoo.

Näin syntyivät romaanin köyhä leski Hilja sekä hänen poikansa Tuomas: rakastettu perhe, joka kirjailijalla olisi voinut olla. Edes hetken.

Unelman ja houreen tasolla se hetki jatkuu ja kantaa Alexista koskettavasti loppuun saakka.

Oikeassa elämässä Kiven romanttiset toiveet jäivät paljolti kaukorakkauksiksi ja lihalliset toteutumat ilmeisesti rahalla hankituiksi.

”Voi sanoa, että 1860-luvulla Kivi käytännössä polkaisi hyvin pitkälti pystyyn aikaa kestäneen suomenkielisen taidekirjallisuuden”, Haapala toteaa. ”Se työpanos oli aivan valtava ja kulutti kirjailijaa.”

On syytä ottaa huomioon, että Fanjunkarsin kauteen osui myös pari lavantautia, jotka piti vain kestää, sillä käytännössä hoitoja ei ollut.

”Voi kuvitella, että kesään 1870 tultaessa tietty väsymys oli jo aika pitkällä.”

Ja sitten tuli vielä August Ahlqvistin murskakritiikki Seitsemästä veljeksestä, jota Kivi oli valmistellut vuosikaudet pienempien töittensä ohessa. Ahlqvistin mukaan suomenkieliseen kirjallisuuteen – jota hän itsekin runoilijanimellä A. Oksanen harrasti – ei ollut aiemmin tarjottu ainuttakaan huonoa kirjaa.

Haapalan romaani päättyy ennen Kiven perusteellista fyysistä ja henkistä romahdusta, eikä hän suoranaisesti diagnostisoi niiden syitä.

Varmaa on se, että päähenkilö kokee saaneensa uran käynnistyessä liki kaikki mahdolliset palkinnot. Vaan sitten, kun hän oikeasti oppi kirjoittamaan, tie mureni edestä.

”Eihän tuo ole kaukana nykyisestäkään ammattikirjailijan urakuviosta”, Haapala huomauttaa.

Hän otaksuu, että Kivi oli itse tyytyväinen Veljeksiinsä. Niin saattoi olla moni muukin, mutta julkinen puolustus jäi vähiin. Karskin humoristinen näköiskuva ei kelvannut, kun tilauksessa oli potretti kansan arvokkuudesta.

Haapala summaa Kiven kurimuksen: ”Usein oli rahat loppu, Kivi oli toisten armoilla ja pikavippikierteessä. Hän ei juuri pystynyt elättämään itseään residenssin ulkopuolella.”

Eino Leino ammensi omasta elämästään mutta kuvaus osuu tietysti myös Kiveen Löysäläisen laulussa: ”Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies...”

Kuten myös moniin myöhempiin kollegoihin. Vaan ei Vesa Haapalaan.

”Minulla on päivätyöt, ja hoidan ne. Sen jälkeen kirjoittaminen edustaa lähinnä vapautta.”

Hänen Kruununhaan niin sanotulla Metsätalolla sijaitsevan työhuoneensa ikkunasta näkyy vanha sukupuolitautien klinikka, jonne Kivi tuotiin kerran hoidettavaksi.

”Olen eri luottamustoimissa ollut jakamassa apurahoja ja tiedän, että monella todella hyvälläkin kirjailijalla ura on katkolla sen mukaan, miten saa rahoitusta tai kustannussopimuksen, ja lähteekö kirja myymään vai ei.”

Haapala kutsuu itseään vapaa-ajan kirjailijaksi.

”Tiedä sitten millaista se olisi, jos joutuisin joka hetki murehtimaan apurahan saamista... Kunnioitan niitä, jotka pistävät kaiken yhden kortin varaan.”

Jos ovi nyt aukeaisi, ja Aleksis Kivi astuisi sisään, tulisiko teistä kaverit?

”Uskoisin, että olisi ainakin mahdollisuuksia”, Haapala muotoilee.

”Sillä ainahan kirjailijaa imartelee kovasti, jos joku tuntee hänen tuotantonsa.”

Vesa Haapala: Alexis. Elämänkertomus. Otava. 363 s.

Kuka?

Vesa Haapala

  • Syntyi 1971 Keuruulla.

  • Kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Väitteli tohtoriksi Edith Södergranin lyriikasta.

  • Ensimmäinen oma runokokoelma Vantaa ilmestyi 2007 ja viimeisin Hämärä ei tanssi enää 2019.

  • Romaani Karhunkivi 2016.

  • Julkaissut useita tutkimuksia kirjallisuudesta sekä esseitä ja kritiikkejä eri lehdissä.

Neljä katkelmaa Alexis-romaanista: Maalaisille olen maaton, kaupunkilaisille raasu

”Mitä merkitsee tälle yhteiskunnalle, että kirjoitan murhenäytöksen tai runoelmaan värssyn tai kokonaisen kertomuksen? Ehkä jokin herra tai herrasrouva siitä liikuttuu, mutta eivät työni leipää taloon kuljeta, ei niillä pueta lapsia tai koota kortteeria, hyvä kun oma takki pysyy päällä. Kirjoja olen tehnyt, mutta mihin ovat ne minut tuoneet miehenä ja kansakunnan jäsenenä, siihen ei osaa vastata edes Jumala.”

”Mitä on ollut elämäni? Naisista en ole juuri kilpaillut, en ole heihin ulottunut. Enhän minä ole naimakelpoinen. Maalaisille olen maaton eikä minulla ole ammattia. Kaupunkilaisille olen raasu, tuulenpesä – ei valtaa, asemaa, rahaa – kuin ankka tai käärme olen, korea, kostunut seinäpaperi. Vain vanha nuori-poika, joka vuosia täyttää, kuin torakan torkku muurin raossa ilta-auringon paisteessa, tänään jälleen vuotta vanhempi vaan tuskin viisaampi...”

Minä teen kyökkien ja hevosmiesten ja metsästäjien kielestä kertomukseni kieltä, ja se, mikä elää ja vaikuttaa ja säännöistä välittämättä kukoistaa, on myös kirjoitustani hedelmöittävä multa – emme me ole alempia ja huonompia kuin muut. Me kuulumme samaan sarjaan kuin ranskalaiset ja englantilaiset ja saksalaiset.”

”Kerran on myyrä raapinut kynsillään koivun lahoa sydäntä. Kun se tiellään viimein pääsee latvaan, näkee se tuulenpesän rungon haarassa. Ah, tässäpä tahdon olla, sanoo hän, iankaikkisesti olla, ja hänen myyränsilmänsä tihrustavat ontosta puusta pitkin tuulia. Näin aattelen ja makoilen luonnon polsterilla kuin Lauri metsämatkoillansa.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat