Venäläistä vai koko maailman kulttuuria? Musiikkitalossa soi ”maailman vaikein pianokonsertto”

Outi Tarkiainen raikasti romanttisten ikisuosikkien konsertin.

Outi Tarkiaisen (keskellä) teos virkisti Sergei Rahmaninovin ja Edward Elgarin romanttisten klassikkojen välissä Radion sinfoniaorkesterin konsertissa.

19.1. 13:33 | Päivitetty 19.1. 13:56

Klassinen. Radion sinfoniaorkesteri kapellimestarina Nicholas Collon, solistina pianisti Kirill Gerstein. – Rahmaninov, Elgar, Tarkiainen.

Venäläistä musiikkia vaiko sittenkään?

Sergei Rahmaninovilla oli jo toinen jalka ulkomailla kirjoittaessaan kolmannen pianokonserttonsa Dresdenissä vuonna 1909. Vallankumouksen yhteydessä hän emigroitui ja sai lopulta Yhdysvaltain kansalaisuuden.

Asiaa tulee pohdiskeltua, koska Ukrainan kulttuuriministeri on pyytänyt boikotoimaan venäläistä kulttuuria sota-aikana. Peruste on, että Venäjä pitää kulttuuriaan julkilausuttuna aseenaan.

Pohdinta jatkuu, mutta tässä konsertissa Rahmaninov tuntui maailmankulttuurilta, jota yksi kansakunta ei voi omia.

Venäläissyntyinen huippupianisti Kirill Gerstein on hänkin Yhdysvaltain kansalainen. Häntä on syytä kiittää paitsi hienona taiteilijana myös Venäjän suurhyökkäyksen päättäväisenä tuomitsijana heti helmikuusta lähtien.

Kirill Gerstein puski tällä kertaa välillä karkuun Radion sinfoniaorkesterilta.

Rahmaninovin kolmas pianokonsertto on maineeltaan ”maailman vaikein”. Legenda kasvoi vuoden 1996 hittielokuvassa Loisto, jossa kuvataan kuinka pianisti David Helfgottin mielenterveys romahtaa konserton pakkomielteisessä harjoittelussa.

Kuulin viimeksi Gersteinin soittavan tätä konserttoa vuonna 2008 Venezuelassa. Mieleen jäi vaivattoman iloinen suoritus samalla, kun Gustavo Dudamel viimeisteli huippuosaamistaan kapellimestarina.

Nyt Gerstein toteaa käsiohjelmassa aivan oikein, että solistin pitää ilmentää voiman lisäksi Rahmaninovin aristokraattista eleganssia.

Voimaa riitti, mutta eleganssi jäi vähemmälle. Varsinkin alussa Gerstein puski ja kiiruhti etukenossa silloinkin, kun voisi hetkeksi laventaa kerrontaa. Hänen soitossaan oli kuin urheiluauton piukea jousitus.

Radion sinfoniaorkesterikin oli aikoinaan sointikulttuuriltaan hyvinkin piukka. Nicholas Collonin johdolla mentiin kuitenkin kuin perheauton pehmeämmillä asetuksilla.

Gersteinin ja Collonin lähestymistapojen erot häiritsivät hieman varsinkin ensimmäisen vartin aikana. Ongelma väheni konserton edetessä ja lopputulos oli hyvinkin tyydyttävä.

Makoisana jälkiruokana kuultiin Rahmaninovin sovitus Fritz Kreislerin Liebesleid-herkkupalasta.

Korvat puhdisti Outi Tarkiaisen Ring of Fire and Love, jonka Tukholman filharmonikot kantaesitti vuonna 2021.

Nyt saatiin myös kirkkaita ja kirpeitä vaan ei rumia dissonansseja ja salaperäistä noitarumpujen kuminaa.

Taitava sointitutkielma kestää noin yhdeksän minuuttia ja saa inspiraationsa Tarkiaisen synnytyskokemuksista. Trumpettisoolossa oli ehkä myös pieni häivähdys Miles Davisia ja Tarkiaisen jazztaustaa.

Ehkä vain istumapaikastani johtuen harpun toisteinen kuvio oli kovin etualalla loppupuolella.

Eiköhän balanssi saada tämänkin yksityiskohdan osalta kuntoon toisessa konsertissa torstaina ja levytyksessä, jonka RSO teoksesta tällä viikolla tekee.

Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Nicholas Collon oli tällä kertaa parhaimmillaan Elgaria johtaessaan.

Nicholas Collon ja RSO loistivat viime viikolla ainakin lomalta ja Areenasta kuunneltuna sekä Jaakko Kuusiston sellokonsertossa että Gustav Mahlerin sinfoniassa nro 10.

Tällä kertaa salista kuunneltuna yhdistelmä oli parhaimmillaan Edward Elgarin Enigma-muunnelmissa. Kyseessä on teos, jota Collon on soittanut jo nuoriso-orkesterivuosinaan.

Jo teema esitteli jousiston vivahteikkaana, ja muunnelmissa esimerkiksi puupuhaltimet saivat monia eloisia, hykerryttävän hyvin menneitä loistamisen paikkoja.

Moni on halunnut ”keksiä” Elgarin uudelleen.

Vanha Leonard Bernstein haki jotain uutta johtamalla teeman ja Nimrod-osan järkyttävän hitaasti. Saksalaiset ovat nähneet Elgarissa Brahmsin seuraajan ja Valeri Gergijev teki hänestä taannoin silkkaa Tšaikovskia.

Sakari Oramo tuomitsi aikoinaan The Guardian -lehdessä brittiläisen Elgar-johtamistradition: Malcolm Sargent oli liian sentimentaalinen, Adrian Boult stoalaisen raskas ja John Barbirollin oopperamainen hurjuus oli sekin väärin. Oramon tulkinnat toimivat, ja britit palkitsivat hänet Elgar-mitalilla.

Collon voi saada vastaavan tunnustuksen näin hyvillä Elgar-tulkinnoilla. Enigma-muunnelmien kollegiaalinen sympaattisuus sopii hänelle.

Yksi kehitysmahdollisuus voisi olla Elgarin varhaisten levytysten suunnassa, joskaan kukaan ei taida enää sallia niin raskasta liu’uttelua jousilla säveleltä toiselle. Siihen aikaan vibratoa käytettiin toisaalta säästeliäämmin, mikä kannattaa huomioida.

Elgar tunnetusti teki muunnelmat karakterikuviksi ystävistään, joista läheskään kaikki eivät etukäteen arvanneet, että nelikymppinen säveltäjä voisi yltää vuonna 1899 tähän mestariteokseen.

Nimrod-osa oli jälleen koskettavin huipennus, ja muunnelmien ikuinen ongelma on, että finaali ei tee vastaava vaikutusta. Tämä on Nimrod-osan inspiraation eli August Jaegerin syytä, koska hän usutti Elgaria pidentämään napakkaa finaalia, kunnes säveltäjä suostui.

Mutta hyvä näinkin: myös pidennetty finaali on komeaa musiikkia, jossa muunnelmia tuodaan yhteen säveltäjän itsestään mieltämäksi omakuvaksi hieman pidemmän kehittelyn kautta.

Voit palata konsertin Areena-tallenteeseen tämän linkin takaa.

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat