Aidsia sairastavia ystäviä, huumeita, seksiä, tupakan polttamia käsivarsia, suloisia lapsia. Yhdysvaltalainen valokuvaaja Nan Goldin on luonut kokonaisen tyylisuunnan seuraamalla ja kuvaamalla läheisiään intiimisti ja rehellisesti.
Nyt Goldin itse on palkitun dokumenttiohjaajan Laura Poitrasin uusimman teoksen All the Beauty and the Bloodshed päähenkilö.
Opioidikriisi on Yhdysvaltain pahin huume-epidemia. Vuosien 1999–2016 välillä ainakin 450 000 ihmistä kuoli kipulääkkeiden käytön takia. Tappavin oli Oxycontin-lääke, jota valmisti Sacklerin suvun omistama Purdue Pharma -yhtiö.
Toisin kuin muissa huumeissa, moni lankesi opioideihin, kun niitä määrättiin heille lääkkeeksi aivan laillisesti. Niin kävi myös Goldinille vuonna 2014, kun hän joutui ranneleikkaukseen. Aiemminkin huumeita käyttänyt taiteilija jäi heti koukkuun ja selvisi riippuvuudestaan ja yhdestä yliannostuksesta hengissä vain täpärästi.
Nan Goldin (vas.) ja Laura Poitras esiintyivät yhdessä Venetsian elokuvajuhlilla, missä All the Beauty and the Bloodshed voitti pääpalkinnon.
Upporikkaat Sacklerit olivat tunnettuja mesenaatteja, jotka rahoittivat tärkeitä taidemuseoita. Päästyään jaloilleen Goldin nousi kampanjoimaan sukua vastaan. Hän ryhtyi keulakuvaksi kansalaisliikkeelle, joka vaati, että museot katkaisevat suhteensa Sacklereihin ja poistavat suvun nimen seiniltään.
”Nan oli kuvannut itse jo puolitoista vuotta, kun pyysi minut mukaan. Oli tärkeää työskennellä hänen kanssaan hyvin läheisesti, koska tämä oli hänen hankkeensa ja elokuva käsittelee myös hänen taidettaan”, Poitras sanoo.
Maailmaa mullistaneista tietovuotajista tekemiensä dokumenttien jälkeen Poitras seuraa nyt kampanjaa, joka vaikuttaa aluksi Don Quijoten taistelulta tuulimyllyjä vastaan.
Nan Goldin nousi New Yorkin underground-kulttuurista maineeseen 1980-luvulla kuvilla, jotka kertoivat homoyhteisöstä. Hänestä tuli aktivisti jo aids-epidemian aikaan.
Picnic on the Esplanade, Boston 1973.
Self portrait with scratched back after sex, London 1978.
Nan and Brian in bed, NYC 1983.
Goldin on tehnyt opioidikriisiin liittyen myös teoksia, joista kaksi nähtiin äskettäin Tukholmassa. The Sirens (2019–2020) on videokollaasi, joka kuvaa huumeiden euforiaa, kun taas Memory Lost (2019–2021) tarkastelee Goldinin kokemusta opioidiriippuvaisuudesta.
Poitras haastatteli Goldinia peräti 20 kertaa. Ääninauhalta kuultavat haastattelut antavat rungon elokuvalle, joka kertoo myös Goldinin elämästä ja taiteesta.
”Teen poliittisia dokumentteja, mutta ne ovat myös intiimejä. Nanin haastatteluihin piti saada mukaan myös tunnelma eikä vain kerrata asioita. Hänen tapansa työskennellä intiimisti ihmisten kanssa on esikuva monelle dokumenttielokuvien tekijöille”, Poitras sanoo.
”Mutta kameran kanssa en olisi ikinä saanut haastatteluistamme yhtä läheisiä kuin pelkällä äänellä.”
All the Beauty and the Bloodshed onkin taidonnäyte äänen ja kuvien yhdistämisessä, kun Nan Goldinin käheä ääni avaa taiteilijan ajatuksia ja elämäntarinaa niin hänen omien töidensä kuin dramaattisten mielenosoitusosioiden taustalla. Elokuva sai syyskuussa Venetsian elokuvafestivaalin pääpalkinnon toisena dokumenttina festivaalin 79 vuoden aikana ja elokuva on myös Oscar-ehdokkaana. Suomessa sen esittää Docpoint-festivaali ennen kaupallista ensi-iltaa joka on 10. helmikuuta.
Lue lisää: Dokumentit vievät huippumuodin kääntöpuolelle ja seksityön saloihin – 7 vinkkiä Docpointiin
Laura Poitras puolestaan tunnetaan etenkin dokumentista Citizenfour (2014), josta hän sai Oscarin. Vakoilujännäriä muistuttava elokuva kertoo Edward Snowdenista, jonka tietovuoto paljasti Yhdysvaltain maailmanlaajuisen valvontakoneiston.
Seuraava dokumentti Risk (2016) kuvaa Wikileaksin johtajaa Julian Assangea. Poitras on päässyt molemmissa lähelle aiheitaan. Kansalaisaktivismi ja taiteellisen työn poliittisuus yhdistävät taiteilija Nan Goldinin tietovuotajien temaattiseksi jatkoksi.
Poitras (s. 1964) kertoo halunneensa nuorena kokiksi. Hän työskentelikin vuosia maineikkaassa ranskalaisessa L'Espalier-ravintolassa synnyinkaupungissaan Bostonissa.
Goldinin tuotantoon Poitras tutustui, kun lähti San Franciscoon opiskelemaan taidetta. Opintoihin kuului myös kokeellista elokuvaa.
”Kaikki tietävät Goldinin valokuvat, mutta hän uudisti myös elokuvakerrontaa. Moni elokuvaaja on opiskellut hänen töitään”, Poitras huomauttaa.
Laura Poitras kertoo, ettei halunnut julkistaa etukäteen olevansa mukana Sacklereiden vastaisessa kampanjassa, jotta he saisivat työskennellä rauhassa. ”Usein Sacklerit yrittävät pelotella, kun joku on tekemässä jotain heistä. Siitä ei ole enää hyötyä, kun elokuva tai kirja on valmis ja julkaistu.”
Ensimmäinen pitkä dokumentti syntyi, kun hänen ystävänsä Linda Bryant ehdotti aiheeksi Columbusin lähiötä Olde Town Eastia, jossa asui lähinnä mustia. Valkoiset homot alkoivat ostaa sieltä asuntoja. Ystävysten yhdessä ohjaama dokumentti Flag Wars (2003) kertoo kahden syrjityn ryhmän kohtaamisesta.
”Luulimme, että kuvaamme sen yhtenä kesänä, mutta siinä meni neljä vuotta. Emme tienneet, mitä olimme tekemässä, mutta opin kuvaamaan ja äänittämään. Opin myös dokumenttielokuvan etiikkaa. Oikeastaan olen tehnyt elokuvia samalla tavalla siitä lähtien”, Poitras kertoo.
”Ikävä kyllä todistimme, että syrjityksi joutuminen ei yhdistänyt yhteisöjä.”
Miljardeja opioideilla tienanneita Sacklereita on sanottu Amerikan häijyimmäksi suvuksi ja kaikkien aikojen pahimmiksi huumekauppiaiksi. He eivät ole häikäilleet käyttää varojaan käräjöintiin pelotellakseen arvostelijoitaan.
Esimerkiksi vuonna 2017 New Yorker -lehteen Sacklereista esseen kirjoittanut Patrick Radden Keefe sai uhkauksia suvun juristeilta.
Poitrasille vaikeudet viranomaisten kanssa ovat tuttuja. Hänen matkansa on keskeytetty kymmeniä kertoja eri maiden rajoilla. Hän on ollut jopa terroristien valvontalistalla.
Kun Poitras oli Irakissa kuvaamassa dokumenttia My Country, My Country (2006), hän ei pysytellyt valvotulla vihreällä vyöhykkeellä. Samaan ajankohtaan osui Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaali ja Poitras pääsi kuvaamaan myös siellä.
”Jouduin terroristiepäillyksi, koska minut nähtiin kameran kanssa vihreän vyöhykkeen ulkopuolella. Puhun tapauksesta, koska se osoittaa, ettei Amerikka ole niin erityinen ja vapaa kuin yleensä luullaan ja itsekin haluamme ajatella. Sen paljastaminen on työni keskeisiä tavoitteita.”
Viime vuonna esimerkiksi Iran sulki vankilaan elokuvantekijöitä, kuten Jafar Panahin ja Mohammad Rasoulofin. Poitrasin mielestä Yhdysvallat ei ole niin kaukana siitä kuin luullaan. Sielläkin moni joutuu valvonnan kohteeksi. USA:n myyttinen vapaus alkoi murtua syyskuun 11. terrori-iskujen jälkeen vuonna 2001.
”Journalismi romahti ja alkoi toistella hallinnon sanomaa. Esimerkiksi kun kidutus laillistettiin, siitä ei uutisissa käytetty koskaan oikeaa termiä vaan puhuttiin tehostetusta kuulustelusta”, Poitras sanoo.
Citizenfour-dokumenttia tehdessään Poitras joutui toimimaan kuin salainen agentti. Hän kertoo olleensa sen jälkeen huolissaan myös omasta turvallisuudestaan. Dokumenttia tehdessään Poitras rajoitti jopa ystäviensä tapaamista eikä kantanut kännykkää mukanaan.
”En ajattele sitä enää. En aio pelätä aktiivisesti mutta en ole myöskään naiivi. Eivät he unohda.”
Onneksi työ on tuonut tuloksiakin.
”Ilman elokuvan saamaa huomiota hallinto olisi voinut sanella, kuinka Snowdenista kerrotaan, kuten kävi Wikileaksille materiaalia vuotaneelle Chelsea Manningille. He paljastivat Yhdysvaltain imperialismin ja saivat maailman ymmärtämään valtion valvonnan vaarat”, palkittu dokumentaristi sanoo.
”Yhdysvallat haluaa syyttää Assangea vakoilusta. On vaarallista, jos se onnistuu. Samalla perusteella voisi syyttää minua tai ketä tahansa toimittajaa oikeiden tietojen julkistamisesta. Se on selkeä uhka journalismin vapaudelle. Tietovuodot taas ovat erittäin tärkeitä sille.”
Kolmessa viimeisessä elokuvassaan Poitras on kuvannut aktivisteja, mutta korostaa, ettei itse ole yksi heistä. Ei hän oikein halua olla journalistikaan, vaikka noudattaa journalismin periaatteita muun muassa tietojen oikeellisuudessa.
”Minusta elokuva poliittisesta aiheesta ei toimi, jos se ei seiso omillaan, kerro tarinaa kokonaisuutena. Vaikeus ei ole aiheessa vaan elokuvan tekemisessä. Se on taidetta. Olen siis poliittisten elokuvien tekijä, mutta välineeni on elokuvan taide.”
Suurvaltapolitiikan ja sotien jälkeen All the Beauty and the Bloodshed sijoittuu ennen kaikkea taiteen mutta myös lääketeollisuuden maailmoihin. Molempien pitäisi tehdä ihmisille hyvää. Elokuvassa molemmat paljastuvat likaisiksi.
Goldinin kampanja ja Poitrasin elokuva tuottivat Sacklereille häpeää, mutta 20 vuoteen heitä ei ole saatu syytteeseen, vaikka Poitrasin mukaan todisteita heidän rikollisesta toiminnastaan opioidikriisissä on paljon. Sacklerit ovat sopineet kanteet rahalla.
”On tietysti synkkää, että taidemaailmaa käytettiin pesemään lääkebisneksen verirahoja ja imagoa. Mutta erottaisin taiteilijat ja taidemaailman. Taiteilijoiden työ on yhteiskunnalle olennaista ja tämä elokuva juhlii taiteilijaa. Nan oli yksi harvoista, jotka nousivat vääryyttä vastaan. Siksi tein tämän elokuvan.”
Docpoint-festivaali järjestetään 31.1.–5.2. All the Beauty and the Bloodshed esitetään Bio Rexissä su 5.2. klo 17.30. Elokuvateattereihin dokumentti tulee pe 10.2.
Juttu perustuu Laura Poitrasin keskustelutilaisuuteen Idfa-festivaalilla Amsterdamissa marraskuussa ja puhelinhaastatteluun tammikuussa.
Lue lisää: Nan Goldinin näyttely on puheenvuoro humaanimman huumepolitiikan puolesta
Lue lisää: Agenttitarina Snowdenin takana – saapui haastatteluun Rubikin kuutio kädessään
Lue lisää: Oscar-palkittu dokumentti tietovuotaja Edward Snowdenista – ohjaaja kertoo elokuvasta