Asmodeus ja 1313 sielua. Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 26.1.2023. Dramatisointi Runar Schildtin pienoisromaanista sekä käsikirjoitus, ohjaus ja laulujen sanat Juha Hurme. ★★★
Juha Hurmeella on vauhti päällä. Finlandia-palkittu kirjailija-ohjaaja on työstänyt uusia esityksiä tiuhaan tahtiin ja julkaissut siinä sivussa proosaa ja käännöksiä.
Taannoiset näyttämöteoksensa Hurme on ammentanut viime vuosisadanvaihteessa vaikuttaneiden erikoishahmojen elämistä ja teoista. Niistä viimeisin oli viileähkön vastaanoton saanut Jumalainen näytelmä Espoon kaupunginteatterissa.
Helsingin kaupunginteatterin uutuusesitys Asmodeus ja 1313 sielua jatkaa ohjaajan omaleimaista kansanvalistustyötä suomalaisesta kulttuurihistoriasta.
Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole todellisten henkilöiden edesottamuksista, vaan suomenruotsalaisen kirjailija Runar Schildtin (1888–1925) vuonna 1915 ilmestyneen Asmodeus och de tretton själarna -pienoisromaanin dramatisoinnista ja sen ”jatkokehittelystä”.
Jatkokehittelyllä viittaan esityksen toiseen näytökseen, joka on Hurmeen ideoima ja kirjoittama. Se on eräänlainen Schildtin alkuperäisteoksen jatko-osa, joka sijoittuu tulevaisuuden Helsinkiin.
Se on ehta jatko-osa siinäkin mielessä, että sen anti jää ykkösosaa ohuemmaksi, kuten jatko-osien kanssa usein käy.
Sutjakkaasti etenevässä ensimmäisessä näytöksessä demoni Asmodeus lyö vetoa, saako hän suostuteltua 13 ihmistä myymään sielunsa paholaiselle. Asmodeus matkustaa Suomeen, jossa hän tutustuu heikkouksiensa kanssa kamppaileviin kuolevaisiin.
Filatelisti on valmis myymään sielunsa harvinaisesta postimerkistä, peliriippuvainen revanssista, puoluejyrä vastustajansa lyömisestä. Vitsi on siinä, ettei Asmodeuksen tarvitse tehdä muuta kuin kaivaa kynä ja sopimuspaperi esiin.
Toisessa näytöksessä Asmodeus palaa keräämään sieluja vuoden 2026 Helsinkiin, jota pitävät otteessaan oikeistokonservatiivit ja fasistinen joogakerho.
Pidin esityksen ensimmäisestä puoliskosta paljonkin. Asmodeuksen kyynisen filosofian mukaan jokainen on ostettavissa. Teema ei ole sadassa vuodessa vanhentunut pätkääkään – päinvastoin. Mutta silti katse ihmisiin on jokseenkin lämmin, jopa empaattinen.
Näyttelijäntyö on Hurmeen aiemmista ohjauksista tuttua työväentalojen laatikkonäyttämö -tyyliä, joka on täysin relevanttia ja linjassa ohjaajan kansanvalistuksellisten aiheiden kanssa.
Teksti lausutaan koko kropalla, rintamasuunta yleisöön. Jokaista virkettä vastaa jokin liike: selän notkistaminen, käden heilautus tai sormen pystyyn nostaminen. Pienet vuorosanojen unohtamiset vain lisäävät autenttisuutta.
Parhaimmillaan tällainen näytteleminen on suorastaan akrobaattista. Näin esimerkiksi Asmodeusta esittävän Vappu Nalbantoglun kohdalla. Hän on lavalla kuin elävä karikatyyri, tarkalla viivalla piirretty kuva demonista, joka on ottanut luihun liikemiehen hahmon.
Musiikilla on tuttuun tapaan merkityksellinen rooli kokoonpanossa. Lavalla näyttelijöiden kanssa tasavertaisissa rooleissa ovat muusikot Piia Komsi ja Ville Herrala soittimineen.
Toinen näytös on jotain ihan muuta. Se on ilmastokriisin kieltäjille ja muille hihhuleille ivaileva revyy, joka on menevä ja ihan hauskakin, mutta ei lunasta juuri mitään ensimmäisen näytöksen hirtehisestä ihmiskuvasta.
Schildtin alkuperäisteos on ilmestynyt Suomen sisällissodan aattona, poliittisesti polarisoituneessa ja levottomassa ympäristössä. Yhtäläisyyksiä nykyhetkeen siis löytyy, mutta syventyminen jää nyt jo vähän eiliseltä tuntuvien koronavitsien jalkoihin.
Sääli myös, että toinen näytös häivyttää takavasemmalle näyttelijöiden ensimmäisessä näytöksessä taiten tulkitsemat hahmot, joihin kaikkiin olisin mielelläni tutustunut lisää.
Hurme on idearikas kirjoittaja, joka saa helposti upotettua intertekstuaalisia viittauksia repliikkiin kuin repliikkiin. Se kuitenkin sumentaa fokuksen. Huumori huvittaa tunnistettavuudellaan, mutta samalla se peittää enemmän kuin paljastaa. Punainen lanka sotkeutuu tanssin ja ilakoinnin pyörteisiin.
Toisaalta mikäs siinä, kun nauru raikaa. En epäile, etteikö joku voisi arvottaa näytöksiä täysin päinvastoin kuin minä edellä. Luulen, ettei vertailulta ainakaan voida välttyä.
Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Petra Poutanen, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Sari Suominen, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelu Eero Niemi, naamioinnin suunnittelu Maija Sillanpää, dramaturgi Ari-Pekka Lahti, toisen puoliskon käsikirjoitusassistentti Pyry Vaismaa. Rooleissa Vappu Nalbantoglu, Kai Lähdesmäki, Mikko Vihma, Sari Haapamäki, Paavo Kääriäinen, Tiina Peltonen, Sofia Hilli, Unto Nuora, Inka Tiitinen, Mikko Virtanen, musiikkisuunnittelu ja lisämusiikin sävellys, musiikin sovitus ja improvisointi Piia Komsi, Ville Herrala.