Näyttelijä Anu Koskinen oli hyvä itkemään.
Nuorempana Koskinen ajatteli, että maksimaalinen tunteella heittäytyminen on ainoa oikea tapa näytellä. Niin ajatteli moni muukin turkkalaisuuden kyllästämällä 1980-luvulla.
Itse asiassa mediahuomion keskipisteeksi noussut Jouko Turkan aika Teatterikoulussa sai jo lapsuudessa näyttelijyydestä haaveilleen Koskisen kiinnostumaan alasta entistä enemmän.
”Koulun tapahtumat kuulostivat yläasteikäisen korviin ahdistavilta mutta puoleensavetäviltä, siinä oli sellaista rock’n’roll-meininkiä”, Koskinen kertoo pienessä tutkijankammiossaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.
Koskinen harrasti teatteria Tampereen Ylioppilasteatterissa ja päätyi sitä kautta vuonna 1991 avustamaan Turkan ohjaamaa huudon, itkun ja tärinän täyteistä tv-sarjaa Kiimaiset poliisit (1993).
”Näyttelin yhtä tyttäristä Tangokuninkaan tyttäret -jaksossa, ja se oli minusta ihan mahtavinta koskaan. Turkka oli kannustava, teinhän kritiikittömästi kaiken, mitä hän pyysi.”
Koskisen tehtävä oli muutaman illan ja yön aikana kuvatussa jaksossa ”lähinnä itkeä ja huutaa”.
Jälkiturkkalaiseen Teatterikorkeakouluun Koskinen päätyi opiskelemaan vuonna 1992, ja näyttelijänkoulutus nojasi yhä paljolti vahvaan psykofyysiseen ilmaisuun. Valmistuttuaan vuonna 1996 hän työskenteli pari vuotta muun muassa tamperelaisessa lasten- ja nuortennäytelmiin erikoistuneessa Ahaa Teatterissa.
Pesti television upouudessa päivittäissarjassa Salatut elämät (1999–) oli syy muuttaa Helsinkiin. Katja Vainion rooli saippuasarjassa lienee Koskisen tunnetuin rooli.
”Mietin kauheasti, lähdenkö sarjaan. Hype sen ympärillä oli hämmentävää. Siihen maailmanaikaan oli vähemmän julkkiksia, ja välillä tuntui, että ei ole muita kuin missit ja me Salkkareiden näyttelijät, jotka vuorottelimme lehtien kannessa. En kokenut olevani kotona sellaisessa maailmassa”, Koskinen muistelee.
Hän kertoo päätyneensä kerran Seiskan sivuille vain siksi, että hänet oli bongattu syömästä pizzaa laiturilla.
”Kun on koko ajan tarkkailun alaisena, alkaa itsekin tarkkailla itseään. Ja jos tulee nähdyksi vain sen kautta, että on saippuasarjanäyttelijä, niin se on aika kapea tila.”
Hypestä huolimatta sarjasta on jäänyt hyviä muistoja ja ystäviä.
”Ja olihan se kivaa, kun oli nuori ja oli paljon säpinää ja bileitä. Mutta en halunnut tehdä Salkkareita eläkeikään asti.”
Tutkijuus oli kiinnostanut Anu Koskista jo teatteriopintojen alkuvaiheesta asti.
Tutkijuus oli kiinnostanut Koskista teatteriopintojen alkuvaiheesta asti. Kun Suomen ensimmäinen teatteritaiteen tohtori, Annette Arlander, väitteli vuonna 1998, Koskisen oma kiinnostus tutkimiseen vahvistui.
Itkemisellä ja Turkalla on tutkijaksi ryhtymisessä oma osuutensa.
”Itselläni oli näyttelijänä olo, että itkin monta vuotta putkeen. Se on monen muunkin ikäiseni näyttelijänaisen kokemus.”
Hän kertoo, että tunnetilassa oleminen tuntui olleen aiemmin näyttelijäntyön lähtökohta.
”Nykyään ollaan teatterillisemmalla pohjalla, tunteita syntyy vuorovaikutuksessa vastanäyttelijän kanssa.”
Koskinen halusi tutkia ilmiön historiallista jatkumoa.
Väitöskirja Tunnetiloissa – Teatterikorkeakoulussa 1980- ja 1990-luvuilla opiskelleiden näyttelijöiden käsitykset tunteista ja tunnetyöskentelystä valmistui vuonna 2013.
”Tutkimuksessa minua kiinnosti, miten asioista tulee valtadiskursseja, että tämä on ainoa oikea tapa toimia.”
Väitöskirjan jälkeen Koskista pyydettiin opettamaan Teatterikorkeaan ja Avoimeen taideyliopistoon. Yllätyksekseen hän huomasi pitävänsä opettamisesta paljon.
Koskisen työhuoneen ovea koristavat valmistuneiden opiskelijoiden kuvat. Hän ohjaa näyttelijäopiskelijoiden taiteellisen opinnäytteen kirjallisia osioita.
Näyttelemistäkään hän ei ole kokonaan jättänyt. Viimeksi Koskinen nähtiin teatterin lavalla vuonna 2017 Tältä planeetalta -esityksessä Koko-teatterissa. Se oli osa hänen tutkimusprojektiaan ekokatastrofin ruumiillistamisesta. Hän on myös tehnyt paljon yhteisöteatteria, erityisesti vankiloissa.
Parhaillaan Koskinen tutkii Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen koulutusohjelman valintakokeita. Hän on seurannut valintakoeraadin toimintaa vuosien 2021 ja 2022 pääsykokeissa.
”Pääsykokeita ympäröi salaisuuden verho, ja aiheesta on hyvin vähän kansainvälistäkään tutkimustietoa. Tutkimuksen avulla haluamme tarkastella omaa toimintaamme läpinäkyvämmin.”
Taideyliopistolle hän toivoo enemmän autonomiaa.
”Ei yliopiston tehtävä voi olla taloudellisesti kannattava kone, joka sylkee opiskelijat ulos. Taiteessa pitää voida olla lupa ajatella asioita itseisarvoisina. ”
Kuka?
Anu Koskinen
Syntyi 1973 Helsingissä.
Teatteritaiteen maisteri 1996. Pedagoginen pätevyys 2017. Väitöskirja Tunnetiloissa – Teatterikorkeakoulussa 1980- ja 1990-luvuilla opiskelleiden näyttelijöiden käsitykset tunteista ja tunnetyöskentelystä valmistui 2013.
Päätoiminen näyttelijä 1996–2006, kiinnitettynä näyttelijänä Ahaa Teatterissa 1996–1998.
Tv- ja elokuvarooleja mm. Salatut elämät (1999–2002, 2004 ja 2013), Vaahteranlehti (2011), Saippuaprinssi (2006).
Tehnyt yhteisöteatteria mm. Riihimäen, Turun, Sörnäisten ja Hämeenlinnan vankiloissa.
Työskentelee Taideyliopistossa lehtorina ja tutkijana.
Asuu Helsingissä, avioliitossa näyttelijä Ilja Peltosen kanssa, kaksi lasta.
Täyttää 50 vuotta sunnuntaina 12. helmikuuta.