Romaani
Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala. 246 s.
Kirjailija on toimittajan kanssa kahvilassa. He katsovat, kun psykoottiselta narkomaanilta vaikuttava nainen huutaa ovella. Heidän vieressään naisporukka kilistelee iloisina skumppalaseja.
”Siis täähän on ihan kuin mun novelleissa, hän sanoi. Tässä se kauhun ja naurun tasapaino nyt on läsnä. Tai siis ei ole mitään tasapainoa, on vain kauhu ja nauru. Siis nimenomaan ei oo yhtään mitään tasapainoa. Kauhu ja nauru vaan vuorottelee, ja sitten ne on samaan aikaan päällä, eikä kummastakaan saa yhtään kiinni.”
Kohtaus löytyy tuotteliaan Harry Salmenniemen (s. 1983) ensimmäisestä romaanista Varjotajunta. Kirjailija on ”Harry Salmenniemi” ja toimittaja ”Helsingin Sanomien Arla Kanerva”. ”Salmenniemi” kertoo proosansa tunnuspiirteistä.
Onko metatasoja riittävästi?
Salmenniemi on leikkinyt neljässä novellikokoelmassaan kirjallisten konventioiden kanssa, parhaimmillaan myös moraalilla. Vaikka teoksissa esiintyy laadullista heittelyä, kaikissa esitellään kirjallisia jekkuja.
Jyväskyläläiskirjailijan tyyliä ymmärtää paremmin, kun tietää hänen taustansa kirjallisuusyhteisö Poesiassa. Se tuottaa kokeellista ja koettelevaa kirjallisuutta.
Salmenniemi on koetellut kirjallisuutta uransa alusta asti. Tällä kertaa hän tekee sitä normiksi muuttuneen autofiktion kanssa, ja jälki on poikkeuksellisen hienoa.
Varjotajunnassa tapahtuu vähän, valtaosa siitä Pasilassa.
”Salmenniemi” on Helsingissä kahdessa haastattelussa perättäisinä päivinä. Ensin häntä haastatellaan Helsingin Sanomiin, sitten Yleen. Hän tapaa lounaalla kaveriaan. Junalla takaisin kotiin. Valtaosa ajasta kuluu junaa odotellessa Pasilassa.
Vähästä saadaan paljon irti. ”Salmenniemi” rekisteröi näkemäänsä hyönteistutkijan tarkkuudella. Mall of Triplasta, jonka hotellissa mies yöpyy, syntyy niin rikas kuvaus, että sitä pitäisi käyttää kauppakeskuksen mainoksena.
Itseään ”Salmenniemi” katsoo sekä ulko- että sisäpuolelta; kaikkitietävä ja minä-kertoja vuorottelevat. Näky ilahduttaa aina yhtä vähän.
Hän ajattelee 36-vuotiaana, että ”noppa on jo heitetty”. Luovuttaminen alkoi nuorena, opiskeluajat olivat sumua ja masennusta. Hän tuntee olevansa ”tunnelissa etenevä musta piste”.
Mies tuo mieleen ranskalaiskirjailija Louis-Ferdinand Célinen luonnehdinnan: ”Olemassaolo oli enää vain jonkinlaista epäröintiä tylsyyden ja hourailun välillä.”
Ulkoinen todellisuuskaan ei anna juhlaan aihetta. Hillopurkki näyttää kuvottavalta, koska se on punainen ja sykkii. Muut ihmiset ovat hiekkaa, jota on siroteltu ympäriinsä. Junassa ”Salmenniemi” miettii, onko nuoren miehen kellanruskea takki tyylikäs ratkaisu, tarkoituksellisen ruma vai aivan kammottava.
Riemukkaimmillaan pettymys näkyy suhteessa kulttuurijournalismiin. Autofiktiivisyyden huipentumana voi pitää Ylen kulttuuritoimittajan todellista haastattelua, joka on litteroitu romaaniin.
Toimittaja kertoo lukeneensa vieraansa kirjaa infrapunasaunassa yrittäen samalla varjella sen kantta omalta hieltään. ”Kuinka paljon mietit meitä lukijoita?”, hän kysyy.
”Salmenniemi” ajattelee: hyvä jumala. Yhtä järkyttynyt hän on omasta höpöttelystään.
Varjotajunnalle on vaikea löytää kotimaisia verrokkeja. Mieleen tulee vain Antti Hurskaisen pari vuotta sitten ilmestynyt romaani Kuihtuminen. Siinä kirjallisuusmies kurittaa hölisevää ja itsetyytyväistä kulttuurialaa matkatessaan junalla päätepysäkille.
Kuihtumisen kertoja saa vihasta voimaa hieman itävaltalaiskirjailija Thomas Bernhardin tapaan. Viha pitää ”Salmenniemenkin” valppaana ja tarkkaavaisena.
Romaania on helppo lukea masennuskuvauksena. ”Salmenniemi” sanoo, ettei tarvitse lääkkeitä selvitäkseen elämästä. Mistä seuraa, että hän raahautuu elämän mukana. Miehen tajunnassa on varjo. Iloa tuovat vain oma puoliso ja poika.
Jos teosta tulkitsee vain sairaskertomuksena tai autofiktiona, missaa kuitenkin jotain olennaista. Varjotajunta jatkaa modernia olemisen autiuden kuvauksen perinnettä.
Kirjassa mainitaan lajin klassikko, japanilaisen Osamu Dazain vuonna 1948 ilmestynyt Ei enää ihminen. ”Salmenniemi” sanoo turvautuvansa säännöllisesti Dazain teokseen, joka ”kuvasi olemassaoloa niin tarkasti, ettei sitä uskaltanut lukea”.
Ei enää ihminen on osaksi omaelämäkerrallinen romaani miehestä, joka elää eksistentiaalisessa vakuumissa. Päähenkilö Yozo sanoo, että hänen olemuksessaan on jotain sameaa, hämärää, löyhkäävän varjon kaltaista.
Hän yrittää kätkeä todellisen häpeällisen minänsä esiintymällä muille. ”Salmenniemikin” pitää itseään huijarina.
Salmenniemi on harjoittanut novelleissaan päällekirjoitusta. Varjotajunnassa hän tekee sitä Dazain romaanille.
Varjotajunta myös parodioi Ei enää ihmistä. Yozon rajoja ylittävät kokemukset muuttuvat banaaliksi ahdistukseksi: ”Metrolla matkustaminen sisältää kauhua, johon en ole koskaan tottunut.” Toinen Varjotajunnan lähdeteksti näyttäisi olevan Antti Hyryn novelli Junamatkan kuvaus.
Varjotajunta kuvaa korkealla tyylillä tyhjyyden eri tasoja. Sen lauseet iskevät kuin naulat, terävinä ja vakaina. ”Ihmiset ovat täsmälleen yhtä naurettavia, mutta kukin omalla tavallaan.”