Esseet
Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni. WSOY. 160 s.
Jos istuu jossain nuorten keskiluokkaisten aikuisten suosimassa baarissa tai ravintolassa, voi kuulla keskustelun, jossa toistuu ”terapeuttini sanoi, että....” Mielenterveysongelmista ja traumoista puhumisesta on tullut avoimempaa. Siihen liittyy myös traumakirjallisuuden valtava määrä.
Mutta traumakirjallisuuttakin on monenlaista. Tuomas Aitonurmen esikoisteos, esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni on aiheiltaan moninainen, mutta jokaista tekstiä yhdistää sama haavoittuva ja tunnustuksellinen puhuja.
Esseet tarkastelevat erilaisia kipukohtia kirjoittajan elämässä: koulukiusaamista, sairastumista ja kuolemanpelkoa, homoseksuaalisuutta, maskuliinisuutta – ja omistusasunnon putkiremontin aiheuttamaa turvattomuuden tunnetta. Punaisena lankana kulkevat kiusaamisen jäljet, jotka seuraavat aikuisuuteen: vaillinaisuuden kokemukset ja murskattu itsetunto.
Tuomas Aitonurmi (s. 1988) asuu Helsingissä, työskentelee kirjastoalalla ja on opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Tekstit liikkuvat omakohtaisella tasolla, mutta paikoin keskustelevat runsaasti kirjallisuuden ja musiikin kanssa.
Rakenteeltaan selkeä kirjallisuusessee on esimerkiksi Kirje maskuliiniselle varkaalle, jossa puhuja käy yksinpuhelua Jean Genet’n Varkaan päiväkirjan Stilitanon kanssa. Essee pohtii kiinnostavalla tavalla seksuaalisia ja ulkonäköön liittyviä normeja homokulttuurissa. Teksti näyttää, miten esseet saavat kerroksia, kun kirjoittaja siirtyy sivuun itsestään.
Sitaatteja on välillä turhankin runsaasti. Toisaalta ne kuvaavat sitä, miten kirjoittaja käyttää taidetta parantuakseen haavoistaan. Luettuaan Antti Röngän omakohtaisen kiusaamista käsittelevän romaanin, hän toteaa:
”Löysin todellisuuteni tekstin esittämästä ajattelusta, joka muistuttaa monessa kohtaa puhetta pääni sisällä. Tunsin samastumista. Se merkitsee paljon taiteen vastaanotossa.”
Samastumisen etsiminen sopii toki traumakirjallisuuden genreen, johon usein kuuluu myös nähdyksi tulemisen ja parantumisen eetos.
tekstien sisältämät ajatukset kiinnittyvät vahvasti kirjoittajan minään ja tämän minän arviointiin. Se hakee kaikupohjaa taiteesta kirjoittajan omien kipujen, ei välttämättä aina maailman ja yhteiskunnan, ymmärtämiseksi.
Toisaalta kirjoittaja myös reflektoi itsestä kirjoittamisen ongelmia ja mahdollisuuksia kirjoittamalla itsestään etäännytetysti kolmannessa persoonassa. Autofiktion, omaelämäkerrallisen kerronnan ja esseen suosiota ja lajirajoja pohtiva essee summaa ajankohtaista aihetta, mutta ei tuo siihen perehtyneille välttämättä uusia näkökulmia.
Kirjoittaja hehkuttaa, miten omakohtaisen tekstin on mahdollista pyristellä irti ”kirjallisen selfien” maineesta. Se voi keksiä uudenlaisen kielenkäytön ja kertomisen tapoja, olla luova. Samalla teos itsessään vielä etsii erilaisia kaunokirjallisuuden ilmaisukeinoja. Tekstirakenteelliset ja kerronnalliset lähestymistavat teksteihin tuntuvat välillä teknisiltä.
”Tämä ei ole kosto. Tämä on todistus. Tilaisuus, jonka olisin kauan sitten ansainnut”, prologi julistaa.
Esseekokoelmasta hahmottuu ennen kaikkea puhuja, joka on ottanut itselleen ansaitsemansa tilan, selviytynyt. Teosta ei voi moittia rehellisyyden puutteesta, ja siksi se on kaikessa epävarmuudessaankin rohkea kokonaisuus.