Lapsille:
Omaa paikkaa etsimässä
Leena Krohn: Luuta. 38 s. Teos. 7+
Leena Krohn muisteli omaa lapsuuttaan toissa vuonna ilmestyneessä Mitä en koskaan oppinut -esseekokoelmassa, mutta varsinaista lastenkirjaa Krohn ei ole julkaissut reiluun kymmeneen vuoteen.
Runomuotoon kirjoitettu Luuta on monin tavoin tuttua Krohnia: lyhyitä kohtaamisia, joiden kautta välittyy teräviä huomioita ihmisyydestä. Krohn on myös kuvittanut teoksen itse.
Pahansisuinen kenraalin leski epäilee piikatyttöä varkaudesta ja lähettää tämän matkoihinsa. Tyttö kulkee lilliputtien kaupunkiin, karvajätin luolaan, kirkkoon ja robottien tehtaalle etsiessään uutta pestiä, mutta ei ole kenenkään mielestä työhön sopiva. Keskiössä ovat oman paikan etsiminen paikoin kohtuuttoman epäreilussa maailmassa – ja toisaalta lempeyden ja ystävyyden löytäminen ja vaaliminen.
Kertomus nojaa vahvasti vanhoihin satuperinteisiin, joita Krohn hyödyntää kekseliäästi, säkeiden rullatessa varmasti eteenpäin. Yhteiskuntakritiikkiä vilisevä teksti saattaa jopa ilahduttaa aikuista enemmän kuin lasta.
Arla Kanerva
Murmelit ja käärmeet sotivat kuin ihmiset
Lena Frölander-Ulf: Kamppailu kivikosta: Rapsu Huiskahäntä (Kampen om stenåkern 1: Rafsa Vildpäls). Suom. Jaana Nikula. 204 s. Teos (Förlaget). 9+
Metsä eläimineen on lastenkirjailija ja kuvittaja Lena Frölander-Ulfin (s. 1976) ominta aiheistoa, ja siitä kertoo myös uusin seikkailusatu. Tosin Rapsu Huiskahäntä asunee pikemmin Keski-Euroopassa kuin Suomessa, onhan hän murmelityttö.
Rapsun metsä ei ole idylli, sillä murmeleita uhkaavat ja orjuuttavat kyykäärmeet. Murmeli-isät katoavat pitkiksi ajoiksi muualle töihin eivätkä aina palaa. Käärmeet pitävät murmeleita alempiarvoisina ja vainoavat myös omiaan, jos nämä eivät mahdu klaanin sotaisaan muottiin.
Frölander-Ulfin luomat mielikuvat vievät turhankin moneen suuntaan: pakolaisuuteen, Venäjän Ukraina-hyökkäykseen ja viholliskuvia luovaan propagandaan, Afganistanin talebaneihin ja jopa ilmastokriisiin.
Mistään iloisesta ja aurinkoisesta lastenkirjasta ei ole kyse, ja sitä korostavat jylhät raapekuvat. Lisäksi arveluttaa kyiden joutuminen roistojen rooliin.
Toisaalta satu voi antaa vastauksia kysymyksiin, joita lapset juuri nyt pohtivat. Se korostaa myös pienten rohkeutta ja ystävyyttä yli lajirajojen.
Rapsu Huiskahännän päättyminen tosi jännittävään kohtaan ärsyttää. Jatkoa seuraa, mutta vasta ensi vuonna.
Suvi Ahola
Onko hammaspeikoilla peppu?
Saara Kekäläinen: Valpuri ja hirmuinen hammashässäkkä. Kuv: Reetta Niemensivu. Tammi. 48 s. 3+
Pienellä Valpurilla heiluu hammas. Koska Valpurilla on myös vilkas mielikuvitus, saa tapaus eeppiset mittasuhteet, ja hampaidenpesu viivästyy, vaikka isä miten siitä muistuttelee.
Saara Kekäläinen on keksinyt Valpurille loistavan levottomia juttuja – mitä jos hammaskeijun sijaan tulee paha paha hammaskeijo, joka varastaa yöllä lasten lelut? Entä vaihtuvatko jalatkin maitojaloista rautajaloiksi ja lopulta tekojaloiksi? (Vaikea tarkistaa, onko naapurin vauvalla maitojalkoja tai jalkoja ollenkaan, kun se on aina vaunuissa, Valpuri harmittelee.)
Valpurin hammasaiheiset aivoitukset naurattivat koelukijaa. Erityisesti kiitämme sitä, ettei kakkahuumoriakaan ole unohdettu, vaikka sitä annostellaankin kohtuudella.
Jo Valpuri ja vaarallinen aamupuuro -kirjassa esiintynyt Valpuri on valovoimainen päähenkilö, tähti jo syntyessään. Reetta Niemensivun pepsodentraidalliset ja muutenkin värikkäät kuvitukset heittäytyvät antaumuksella Valpurin menoon mukaan.
Aino Frilander
Arvoitusdekkari rauhoittaa ninjat
Martin Widmark: Lasse-Maijan etsivätoimisto, Kirkon arvoitus (Kyrkomysteriet). Kuv. Helena Willis. Suom. Outi Menna. Tammi. 92 s. 6+
Parisenkymmentä Martin Widmarkin arvoitusdekkaria jo luettu ja/tai kuunneltu, mutta Lasse-Maijan etsivätoimisto kiehtoo aina vain. Kirkon arvoituksessa joku vohkii piispalta sauvan, ja lapset tietenkin hoksaavat enemmän kuin lupsakka poliisimestari.
Aikuislukija arvostaa sitä, miten kukaan ei ole Widmarkin teoksissa teoksissa pohjimmiltaan paha, vaikka lankeaakin konnuuteen: siihen on aina syvä inhimillinen syynsä, eikä mestarikaksikko koskaan nolaa ketään. Elämä jatkuu ilman suurempaa surua, kaikilla, mikä varmaan tuntuu lapsiyleisöstäkin huojentavalta.
Eikä ensimmäistäkään taistelukohtausta! Silti ninja-actionin suurkuluttajienkin mielenkiinto säilyy herpaantumattomana.
Mukana on aina myös huumoria, jota Markus Bäckmanin lämminhenkinen luenta alleviivaa viehättävästi äänikirjaversioissa.
Antti Majander
Moniin menevää kreisihuumoria
Paula Noronen ja Minna Kivelä: Hurjan hulluja satuja. (Tammi). Kuv. Aiju Salminen. 104 s. 7+
Paula Noronen ja Minna Kivelä aloittivat Hullujen satujensa tekemisen eräänlaisena lasten podcastina. Nyt näistä saduista tehtyjä kolmea kirjaa on WSOY:n mukaan myyty eri formaateissa yhteensä jo 140 000 kappaletta. Parivaljakko osui selvästi hermoon.
Kolmas osa Hurjan hullut sadut jatkaa tutulla linjalla. Mukana on uutta materiaalia ja ihan alkuperäisistä podcast-jaksoista tuttuja klassikkojuttuja, kuten karkailevien vauvojen eli Keken ja Vuokon kaappaus avaruusalukseen. Lievää epätasaisuutta saduissa on, mutta tekijät ovat kertoneet, ettei ideoita halutakaan hioa liikaa. Niin teksteissä säilyy spontaanius – vaikka välillä menisi metsään.
Iltasatukirjana lukija pääsee tai jopa joutuu vähän ääninäyttelemään eri hahmoja, ja nämä sadut toimivatkin erityisen hyvin äänikirjana. Ammattimaisena lukijana on näyttelijä Eero Ritala.
Viisivuotiasta ja kahdeksanvuotiasta huvittavat saduissa vähän eri jutut (ripulivitsit vs. kouluun liittyvät jutut), mutta pääasia, että molempia naurattaa. Kreisihuumori toimii yllättävän monenikäisille. Aikuiselle kakkakikkareen seikkailut voivat olla vähän liikaa, mutta lasten mielestä kaikki on juuri sopivaa.
Aino Miikkulainen
Nuorille:
Mukaan Suureen peliin
B. B. Alston: Amari ja taikureiden peli. Suom. Ilkka Rekiaro. 380 s. (Otava) 12+
Amerikkalaisen B. B. Alstonin esikoisromaanista Amari ja yön veljet tuli vuonna 2021 varsinainen tapaus Yhdysvalloissa. Trilogian aloittanut fantasiaseikkailu 13-vuotiaasta Amari Petersistä palkittiin muun muassa vuoden parhaana lastenkirjana. Suomeksi se ilmestyi heti samana vuonna.
Nyt suomennetussa trilogian toisessa osassa Amari ja taikureiden peli jatketaan siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Amarin veli Quinton on edelleen hengenvaarassa, eikä Amari itsekään ole turvassa, kun hän työntää sormeensa kipunoivan sormuksen ja ryhtyy Suureen peliin.
South Carolinassa asuva B. B. Alston on kertonut, että mustasta afrohiuksisesta tytöstä kertova fantasiasarja tuntui hänestä ensin absurdilta ajatukselta: häntä itseään muistuttavat hahmot eivät ole päähenkilöitä seikkailukirjoissa.
Taikureiden peliä lukiessa ei tarvitse ihmetellä, miksi kirjasta on tullut suosittu. Tarinassa on paitsi toiminnan vauhtia ja luontevaa dialogia, myös ihanaa konkretiaa ympäristöjen ja teknologian – sekä normimaailman että yliluonnollisen maailman – kuvailussa. Saadapa esimerkiksi maistaa Midas-maitopirtelöä, Tähtipölyskonsseja tai Maailman parasta huonoa kahvia.
Sanna Kangasniemi
Vauhdikas kummitusseikkailu
Seita Rönkä: Kaksoisjoen kartanon kummituskierros. 146 s. Haamu. 12+
Seita Röngän romaani on jännittävä ja nopeatempoinen seikkailu, jossa eräs tietty kummitus on juuri sopivassa määrin läsnä.
12-vuotias Reetta joutuu jostain salaperäisestä syystä isänsä kanssa pakkolomalle Kaksoisjoen kartanoon, jossa isän kaukaiset sukulaiset pyörittävät ratsastustallia. Reettaa harmittaa joutua tutusta Helsingistä harrastusten ja ystävien luota kylmälle ja kaikin puolin tylsälle maaseudulle – vaikka kirjan väite, ettei myös Helsingissä olisi talvisin kylmää ja lumista, ei täysin pidäkään paikkaansa.
Kartanoa pyörittävät kaksoset keksivät, että Reetta voisi kutsua ystävänsä vetämään kartanon perinteisen kummituskierroksen. Kierrosta suunnitellessa vanhan talon kutkuttavat salakäytävät ja kummalliset huoneet muotoutuvat luonnolliseksi osaksi kerrontaa ilman, että vauhdista pitäisi tinkiä.
Kartanon mailla Reetta törmää epäilyttävään mieheen, ja tallipoikakin käyttäytyy kummallisesti. Aikuisten salamyhkäisyys oudoksuttaa ainakin aikuista lukijaa: miksi isä ei heti alkuun kerro lapselleen syytä useamman viikon pakomatkalle?
Reetta ei ole yksinomaan reipas ja sankarillinen, vaan Rönkä kuvaa päähenkilönsä samaistuttavan monitahoisena, epävarmana ja vanhempiaan ja ystäviään tarvitsevana.
Uljaasti laukkaava hevonen on hurjassa loppukohtauksessa tärkeässä roolissa, samoin kuin Röngän Koutamäki-sarjassa. Kirjoja voi jopa pitää virkistävän toisenlaisina hevoskirjoina: hevosia hoidetaan ja niillä ratsastetaan, mutta perinteisten hevoskirjasarjoihin istutettujen ihastumistarinoiden sijaan Rönkä tarjoaa kummituksia.
Tiiviin kirjan lopetus jättää odottamaan jatkoa. Kuka on mystinen HE?
Arla Kanerva