Romaani
Kale Puonti: Fadi. Bazar. 271 s.
Viime vuosina lukuisat entiset poliisit ovat Suomessakin ryhtyneet dekkarikirjailijoiksi. He ovat harvoin briljantteja kieliniekkoja, mutta ainakin he tietävät mistä kirjoittavat. Eivätkä he tunge kirjojaan täyteen tarpeetonta täytettä.
Yli 30 vuotta Helsingin huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa työskennellyt Kale Puonti on hyvä esimerkki. Puonti on kirjoittanut viisi dekkaria Pasilan Myrkky -sarjaansa, joka käsittelee juuri sellaista poliisiyksikköä, jossa kirjailijakin aikanaan toimi.
Kirjat on nimetty nasevasti aina keskushenkilön mukaan, ja myös kerronnan rasvaprosentti on varsin alhainen. Autenttisuuden tuntukin on Puontin romaaneissa vahva.
Puontin uutuuden päähenkilö on Fadi Mohammed, ikääntyvä terroristi, joka on muuttanut perheineen Suomeen jo vuosia sitten ja toimii täällä nimellisesti kirjakauppiaana, mutta todellisuudessa terroristijärjestön rahankerääjänä. Nyt rahaa haalitaan myymällä Ukrainassa taisteleville venäläissotilaille amfetamiinipillereitä.
Uusi lasti on tulossa Suomen kautta Venäjälle, ja sen perässä on rikosylikonstaapeli Kosti Kaartamon huumepoliisiyksikkö. Kansainväliset lainvalvojat puolestaan haluavat Fadin kiinni tämän vuosikymmeniä sitten suorittamista terroriteoista.
Yhteistyö käynnistetään, mutta jotkut vetävät välistä.
Peitemieheksi Fadin organisaatioon ujutetaan vielä poliisikoulua käyvä arabinuorukainen Ali Yasin, eikä Kaartamon porukka ole täysin vakuuttunut siitä, että nuori mies selviää vaativasta tehtävästään. Ali ja Fadi ovat toistensa vastakohtia: nuori ja innokas, uraansa vasta aloitteleva nuorukainen ja vanha ja väsynyt, kaikesta stressaavasta jo pois haluava rikollinen.
Puontin kirjat etenevät kuin juna kiillotetuilla raiteilla, eikä Fadi ole poikkeus. Miinuksena tulee sitten se, ettei kaikkiin henkilöhahmoihin paneuduta kunnolla, minkä vuoksi monet jäävät luonnoksiksi.
Lisäksi romaania hieman rasittaa sivujuoni poliisi Aleksi Ojaseen pakkomielteisesti ihastuneesta naisesta. Se tuntuu muuhun kokonaisuuteen nähden turhalta, vaikka toki valottaa Ojasen elämää paljon enemmän kuin muiden poliisihahmojen, vanha jermu Kalle Pesosta lukuun ottamatta.
Poliisiorganisaation byrokratian ja nilkkimäisten päälliköiden kritiikki on eläköityneiden poliisidekkaristien romaaneissa jo vakioelementti. Puontikin viljelee sitä, mutta onneksi aika pieninä annoksina.
Dekkarikirjailijat ja heidän kustantajansa suosivat sarjoja osaksi siksi, että niillä on helppo koukuttaa lukija, joka tietää saavansa aina suurin piirtein sitä mitä odottaa. Eikä siinä mitään kunhan sarjassa taso säilyy. Kale Puontilla säilyy.