Arkkitehtuuri
Visio ja Fantasia: Arkkitehtuuria ilman rajoja 1960–1980 -luvuilla Tallinnan arkkitehtuurimuseossa 30. huhtikuuta saakka.
Arkkitehtuurinäyttelyissä on aina sama ongelma: mitä asettaa esille, kun itse arkkitehtuuria, siis rakennuksia, ei museotiloihin noin vain tuoda?
Viron Arkkitehtuurimuseossa Tallinnassa tammikuussa avautunut Visio ja Fantasia: Arkkitehtuuria ilman rajoja 1960–1980-luvuilla selättää tämän ongelman helposti. Kaava on yksinkertainen: pääosaan nostetaan arkkitehtuuripiirustukset. Niitä on esillä yli 150 kappaletta mitä erilaisimmissa muodoissa lyijykynäpiirustuksista öljymaalauksiin.
Suomesta mukana on Kirmo Mikkola. Tässä Goodbye, Futurology, 1970.
Näyttelyssä yhdistyy visuaalinen ilottelu museokävijän löytämisen riemuun, jota teemoittain järjestetyt kokonaisuudet ohjaavat mutta eivät kahlitse. Leikkisä, mutta hienovarainen näyttelysuunnittelu yhdessä oivaltavien teemojen kanssa (esimerkiksi ”entropia”, ”työn loppu” tai ”kaupunki näyttämönä”) avaavat arkkitehtien visioita ja paikkaa yhteiskunnassa laaja-alaisesti, mutta antavat myös näyttelyvieraalle mahdollisuuden tehdä omia löytöjä.
Kuten otsikossa luvataan, näyttelyssä rikotaan rajoja. Tämä pitää paikkansa paitsi maantieteellisesti, sillä näyttely esittää itäeurooppalaiset arkkitehdit tasavertaisina läntisten tähtinimien kanssa, mutta myös sen suhteen, mitä kaikkea arkkitehtuuri voikaan olla ja miltä se voi näyttää.
Lev Nussberg: View of the biogenetic environment. 1967.
Sen sijaan, että näyttelyssä esiteltäisiin piirustuksia olemassa olevista rakennuksista, on esillä arkkitehtien visioita ja fantasioita rakennuksista ja ympäristöistä, jotka joko voisivat olla olemassa tai edustavat puhdasta tutkimusta tai unelmointia. Näitä mielikuvituksellisia rakennuksia ei ole tarkoitettukaan rakennettaviksi. Niitä eivät rajoita tilaajan oikut tai taloudelliset, byrokraattiset ja muut kompromissit.
Näissä futuristisissakin piirroksissa on toisenlaista voimaa ja arkkitehtuuria vapaimmillaan: ehdotuksia siitä, miten me voisimme elää toisin yksilöinä, yhteiskuntana ja osana ympäristöämme. Arkkitehtien piirrokset antavat abstrakteille ongelmille näkyvän muodon ja siten helpottavat niistä keskustelemista.
DNA eli Igor Drěvíkovský, Jan Hrubý, Martin Šarbot ja David Vávra miettivät Prahan Jižní Město -alueen uudelleensuunnittelua vuonna 1986. Yksityiskokoelmasta.
Tällaisia visioita ovat esimerkiksi futuristiset kuvat tulevaisuuden kaupungeista. Ne voivat yhtä hyvin ammentaa muinaisten sivilisaatioiden rakennustavoista, kuten unkarilaisen István B. Gellérin projekteissa, tai avaruudesta ja ihmisluonteen antropologisesta tutkimuksesta, kuten italialaisen Superstudion visioissa, jotka yhtäällä tutkivat arjen esineiden merkityksiä ja toisaalla kuvittelevat keveitä jättirakennelmia mystisten kraattereiden ylle pyrkien arkkitehtuuriin, joka ei saastuta ympäristöä.
Arkisen elämisen ongelmia ratkotaan huumorin säestämänä kuten tsekkiläisen DNA-ryhmän typografisissa kaaviokuvissa siitä, miten elämä sijoittuu kaupunkiin tai pelillistäen, kuten venäläisen Dvizhenie-kollektiivin kaaviokuvissa yksinkertaisten huoneiden erilaisista käyttötavoista.
Toisaalta mukana on myös tutkielmia siitä, miten arkkitehtuuri rakentuu geometrisista muodoista ja miten nämä muodot suhtautuvat luonnon maisemiin tai kaupunkiluontoon, kuten virolaisen Mare Vintin herkissä kuvissa.
Mare Vint. In the Big Forest, 1978. Yksityiskokoelmasta.
Näyttely saa tajuamaan, ettei pohdiskelu suhteestamme ympäristöön ja teknologiaan olekaan mikään uusi juttu, päinvastoin. Se esittää laajan arkkitehtuurin kentän, joka aktiivisesti tutki ihmisen suhdetta itseensä, toisiin ihmisiin ja luontoon aikana, jona kiihtyvä kaupungistuminen tuhosi vanhaa rakennusperintöä ja ympäristökriisi tuli uudella tavalla näkyväksi poliittisena ja kulttuurisena ilmiönä.
Näyttely saakin vääjäämättä kysymään, missä ovat tämän päivän vastaavat kokeilut ja visiot. Onko nykyarkkitehtuuri menettänyt osan siitä särmästään, mitä sillä vielä muutama vuosikymmen sitten oli? Vai onko niin, että arkkitehtien ja taiteilijoiden visioilla ei ole nyky-yhteiskunnassa sijaa, kun mietitään mitä on hyvä elämä? Ovatko tämän tilan nyt vallanneet rakennuttajat ja start-up yritykset? Jäämmekö jostain paitsi jos näin on?
Josef Jankovič: Project of Representative Sculptor’s studio. 1976.
Tuntuu ironiselta, että aikana, jona kaupungit kehittyvät ennätystahtia ja kysymykset ihmisen ja ympäristön suhteesta ovat kiihtyvän ilmastonmuutoksen takia tärkeämpiä kuin koskaan, arkkitehtuurin rooli näiden asioiden ratkomisessa pienenee pienenemistään.
Missä ovat nykyarkkitehtien visiot, jotka kuvittelevat ja kuvittavat kestävämpiä ratkaisuja kaupunkien ongelmiin tai siihen, miten uutta rakennetaan harmoniassa vanhan ja ympäristön kanssa? Tai miten ihmisten kanssakäyminen ja yhteisöllisyys jäsentyy rakennetussa tilassa aikana, jolloin kanssakäyminen on enenevässä määrin digitaalista? Missä näkisimme kuvitelmia rakennetusta ympäristöstä, joka ei ainoastaan palvele pääomaa, vaan myös aktiivisesti miettii keinoja parantaa elämänlaatuamme?
Leonhard Lapin. Monument to Tallinn. 1976.
Asettaessaan piirustukset keskiöön näyttely muistuttaa siitä, mikä voima arkkitehtuurilla voi olla myös muuten kuin itse rakennusten kautta. Samalla se on, ehkä tahtomattaan, näpäytys nykyarkkitehtuurille, joka näihin visioihin verrattuna näyttää kadottaneen luovan voimansa.
Ehkä osasyynä tähän ovat juuri rakennuksiin keskittyneet suunnitteluprosessit sekä niiden itse suunnittelusta etääntynyt visuaalinen esittäminen. Nykyään hyperrealististen havainnekuvien päätehtävä tuntuu olevan myydä haavekuvia, ei kriittisesti ja luovasti kuvitella sitä, mikä on rakennetun ympäristön rooli ja mahdollisuudet laajemmin.
Tallinnan näyttely on hieno esimerkki siitä, miten tutkimukseen perustuva ja taidolla tehty näyttely voi rikastaa ja muuttaa käsitystämme arkkitehtuurin historiasta sekä samalla ottaa kantaa arkkitehtuurin rooliin nyky-yhteiskunnassa. Se esittää täysin uuden kuvan Itä-Euroopan arkkitehtuurista, joka on kaikkea muuta kuin totuttu harmaa ja tylsä kuva ”itäblokin” arkkitehtuurista.
Samalla se on tärkeä muistutus siitä, miten taide ja arkkitehtuuri voivat ottaa osaa yhteiskunnan suurien kysymysten ratkaisuun.
