Minulla on lempikuppi, josta juon aamukahvini. Se on ulkoa keltainen, sininen ja vihreä, sisältä vaaleanpunainen, ja sen lasite valuu epätasaisesti kuin helteessä sulava jäätelö. Kuppi on mahdollisimman epäkäytännöllinen: se ei pinoudu muiden mukien kanssa, eikä sitä edes voi pestä astianpesukoneessa. Siitä irtosi jo palanen, kun se osui tiskipöydän reunaan. Se on paksureunainen ja kömpelö.
Se on ruma, uniikki ja se maksoi paljon. Se on minulle tärkeä.
Kun Artek toi syksyllä markkinoille erän yhteistyössä amerikkalaisen Heath-keramiikkayrityksen kanssa tehtyjä pöytiä, myytiin ne Helsingissä nopeasti loppuun.
Heathin designjohtaja Rosalie Wild tuli Suomeen lanseeraustilaisuuteen, jossa hän ja Artekin väki hehkuttivat kahden muotoiluyrityksen sielujen sympatiaa ja samanlaista käsityöeetosta: kummankaan tuotteita ei tehdä nimettömissä tehtaissa Kaukoidässä. (Vaikka Artek osan valaisimistaan Kiinassa teettääkin, mutta se on toinen juttu.)
Wild kertoi, että Heathille on tärkeää, että heidän valmistamissaan astioissa ja laatoissa näkyy se, että ne on tehty käsin. Heath Ceramics on toiminut vuodesta 1959 Sausalitossa, San Franciscon naapurissa, mutta vuonna 2012 yritys avasi toisen tehtaan San Franciscon keskustaan. Siellä kiinnostuneet asiakkaat voivat katsella suurten ikkunoiden läpi, miten artesaanit valmistavat heidän kuppinsa ja kipponsa. Se oikeuttaa osaltaan tuotteiden korkean hintalapun.
Heath Ceramics päällysti Artek-pöydät käsintehdyillä keramiikkalaatoilla.
”Nykyään ihmiset ovat etääntyneet siitä, miten asioita valmistetaan”, Wild sanoi.
Pitkään oli niin, etteivät suomalaiset tienneet pula-ajan peruina mitään hienompaa kuin tehtaassa valmistetut kahvikupit, joista jokainen oli tismalleen samanlainen ja virheetön. Nykyään moni designorientoitunut kaupunkilainen himoitsee kuitenkin esineitä, jotka ovat eri tavoin muhkuraisia ja käsintehtyjä, ja joiden tekijöitä voi seurata Instagramissa. Työväenopiston keramiikkakursseille on edelleen jono. Patinoituneesta designjakkarasta maksetaan enemmän kuin upouudesta.
Elämme tavarapaljouden keskellä, mutta tavarat eivät tunnu erityisiltä, jos ne on helppoa ja halpaa tilata netistä.
Suomalaisten käsityöläisten ja muotoilijoiden tuotteita ja taideteoksia myyvän Lokal-gallerian Katja Hagelstam tunnistaa ilmiön.
”1960- ja 1970-luvuilla tulivat muotiin teollisesti valmistetut paksureunaiset kahvimukit, ei juotu enää ohuista posliinikupeista”, Hagelstam kuvailee.
Käsinmaalatut arabiat jäivät kaappiin pyhäkupeiksi tai vietiin kirpputorille. Ikea avasi Suomessa ensimmäisen liikkeensä vuonna 1996, ja sekin muutti suomalaisten suhdetta kodinesineistöön: toisaalta demokratisoi sisustamisen, toisaalta totutti suomalaiset halpoihin, tehdasvalmisteisiin huonekaluihin. Samalla japanilaiset keräilijät kävivät tyhjentämässä suomalaisia kirpputoreja vanhoista hienoista astioista ja huonekaluista.
Katja Hagelstam uskoo, että jos kahvipapu on paahdettu huolella korttelipaahtimossa, ei ole synkassa vaivannäön kanssa juoda valmis kahvi mukista, joka on valmistettu teollisesti Thaimaassa.
Nyt on käynnissä vastaliike, vaikka pienikin.
Moni on jo pitkään kiinnittänyt huomiota siihen, mistä meidän ruokamme tulee ja missä meidän vaatteemme on ommeltu. Nyt se ajattelu alkaa ulottua myös kodinesineistöön, Hagelstam sanoo.
Käsin tehdyssä ei kuitenkaan ole kyse vain eettisyydestä vaan myös siitä, miltä se näyttää ja tuntuu, Hagelstam sanoo. Vaikkapa käsin tehdyt astiat ovat arjen kauneutta, hän sanoo, ja tekevät aamiaismuroistakin erityisemmät.
Hagelstam avasi Lokalin vuonna 2012. ”Halusin näyttää ihmisille, miten paljon hienoa meillä vielä tänäkin päivänä tehdään, vaikka hirveän paljon pienemmissä määrin.”
Hagelstam on tuonut esille muun muassa puuseppä-taiteilija Antrei Hartikaisen ja keraamikko Nathalie Lautenbacherin kaltaisia tekijöitä, joiden tuotteita näkee nyt sisustuslehtien sivuilla, New York Timesin ja Financial Timesin kaltaisissa jättijulkaisuissakin.
Jasmin Anoschkinin käsinrakennettuja keramiikkateoksia edustaa Galleria Halmetoja, mutta myös yhdysvaltalaisgalleria Hostler & Burrows.
1990-luvulla oli muotia lasi, musta ja kiiltävä kromi. Nyt ihmiset ovat jo pitkään halunneet ympärilleen puulattiat ja villamaton.
Trendianalyytikko, Lab-ammattikorkeakoulun lehtori Susanna Björklund näkee tässä vastuullisuuseetoksen lisäksi digitalisaation vaikutuksen. Hän kutsuu sitä aito-trendiksi: ihmiset haluavat ”aitoja asioita, joissa näkyy kädenjälki – joista näkee että joku ihminen on tehnyt ne ja että ne eivät ole täydellisiä”. Epätäydellisyys on nykypäivän luksusta.
Hänelle ajatus korostui entisestään pandemian aikaan, kun muusikot nauhoittivat itseään soittamassa kotona ja ballerinat tanssivat silityslaudan kanssa. Kaikki ei ollut täydellistä ja tuotettua, ja se tuntui yhtäkkiä raikkaalta.
Pandemian aikana jouduimme myös pohtimaan, mikä meille on tärkeää. Aloimme kaivata vastapainoa kylmälle virtuaalimaailmalle.
Digiajalla on myös kääntöpuolensa: se auttaa lahjakkaita taiteilijoita ja käsityöläisiä saamaan töitään esille. ”Jos ajatellaan vaikka Milla Vaahteran käsinpuhallettuja uniikkimobileja, niitähän jonotetaan”, Susanna Björklund sanoo. ”Ja kuten tiedämme, kun tykkäät jostakin, algoritmi tykittää esille samantyyppistä sisältöä.”
Vaahtera vahvistaa, että suurin osa yhteydenotoista tulee hänelle sosiaalisen median kautta. Hänen messingistä ja lasista kokoamiaan mobileja ostetaan erityisesti Japaniin ja Yhdysvaltoihin.
Milla Vaahtera jättää tekemiinsä mobileihin tarkoituksella työvälineiden jälkiä. On tärkeää, että niissä näkyy käsin tekeminen.
Hän näkee muutoksen juuret syvemmällä. Muotoilijan rooli suhteessa yrityksiin muuttui vuosien 2008–2009 taantumassa.
”Harvempi muotoilija enää pääsi Marimekko-Fiskarseille antamaan muotoa asioille, ja samaan aikaan taantuma pakotti meidät miettimään, mitä haluamme tehdä. Moni valitsi käsityön”, Vaahtera kertoo.
Nyt menestyneimmät muotoilijat, ”nyky-Franckit”, ovat niitä, jotka tekevät itse, Vaahtera sanoo.
Käsin tehdystä on tullut niin tavoiteltava asia, että sisustusjätit ovat yrittäneet päästä buumiin mukaan jäljittelemällä uniikkeja käsitöitä, hän lisää.
Ikea hehkuttaa verkkosivuillaan ”Lokalt”-nimistä projektia, jossa se teettää mattoja, koreja ja kulhoja artesaaneilla Jordaniassa, Thaimaassa ja Intiassa. ”Made by me”, thaimaalaista keraamikkoa työssään esittelevä markkinointivideo julistaa.
The New York Times teki marraskuussa jutun Monica Khemsurovista ja Jill Singeristä, jotka pyörittävät suosittua Sight Unseen -nimistä muotoilusivustoa. Sivustosta on muodostunut muotoilun suunnannäyttäjä, joka keskittyy puunatun sisustuksen sijaan nykymuotoilun taiteellisempaan päätyyn.
”Olemme aina olleet kiinnostuneita siitä, mitä esineet kertovat omistajastaan”, Singer sanoi The New York Timesin haastattelussa, sekä esineiden syntyhistoriasta: ”Mitä esineet sanovat siitä, miten ne tulivat maailmaan, kuka ne teki ja miten esineestä näkee, miksi sen tekijä valitsi materiaalikseen juuri sen mitä valitsi.”
Näitä jälkimmäisiä asioita on vaikeaa selvittää sarjavalmisteisesta kahvikupista, möykkyisestä aamukahvikupistani kyllä. Se on valmistettu levytekniikalla, ja se on tehty veteraanikeraamikon pajalla Los Angelesin Echo Parkissa vuonna 2018, ja niin värityksessä kuin tavassa, jolla kuppia on dipattu lasitteeseen, näkyy keraamikon leikkisä, kaoottinen eetos.
Ostin sen, kun asuin Los Angelesissa tilapäisesti, kalustetussa vuokra-asunnossa, jossa kaikki muu oli heppoista ja halvalla valmistettua, väliaikaista ja anonyymiä, epäviehättävää. Kahvikuppi oli esine, joka ilahdutti minua päivittäin, ja joka mahtui matkalaukkuuni sitten, kun oli aika palata kotiin.
Marraskuussa Sight Unseenin Singer luetteli nykykeramiikan suuntauksia: ”kirkkaat, valuvat lasitteet ja möykkyinen, orgaaninen muoto.”
Se kuulostaa vähän kahvimukiltani tai Jasmin Anoschkinin käsinrakennetuilta veistoksilta, mutta myös vielä möykkyisemmältä kupilta, joka on vilahdellut stylisti Kirsikka Simbergin somepostauksissa. Sen on valmistanut kolmekymppinen kööpenhaminalaiskeraamikko Emilie Holm, Simberg paljastaa, ja hän löysi Holmin Instagramin kautta – kuinkas muuten.
Emilie Holm valmistaa Kööpenhaminassa keraamisia mukeja ja muita käyttöesineitä, joissa käden jälki totta vie näkyy.
Hienosti sanottuna Holmin valmistamien esineiden muodot ovat orgaanisia, mutta niitä voisi myös kuvailla niin, että ne näyttävät siltä, kuin avaruusolio olisi naamioitunut huonosti kynttilänjalaksi tai kahvikupiksi.
”Yksi tavoitteistani on luoda epätäydellisyyttä ja monimutkaisuutta”, Holm on sanonut haastattelussa.
Sähköpostissa Holm kertoo – kuten Susanna Björklundkin – että hän kokee suhteemme esineisiin etääntyneen massatuotannon takia.
”Kulttuuri, taide ja design kuitenkin heijastavat elämää, jota elämme. Siksi yhä digitaalisemmassa maailmassa kaipaamme fyysisiä, kosketeltavia asioita.”
Kirsikka Simberg ei puolestaan näe ”möykkyisten” esineiden viehätystä niinkään pelkkänä käsityötrendinä vaan suurempana kauneuskäsityksen muutoksena.
”Se edustaa eräänlaista rumuuden estetiikkaa, joka on vastareaktiota harmoniselle, minimalistiselle ja ajattomalle skandityylille, joka oli muotia tosi pitkään”, Simberg sanoo.
Möhkälekeramiikka ei seuraa perinteisiä kauneuden periaatteita, vaan sen mittasuhteet ovat epämääräisiä ja epäharmonisia, jotenkin häiritseviä ja siksi kiinnostavia, hän pohtii. Se rinnastuu esimerkiksi graafisessa suunnittelussa pinnalla olevaan nettimeemiestetiikkaan.
”Sellainen pellavaliinakoti näyttää nyt epäaidolta ja feikiltä”, Simberg toteaa.
Keitin äsken etäpäivän lounaskahvit ja unohdin mutteripannun liian pitkäksi aikaa liedelle kun unohduin läppärin ääreen. Kahvi oli palanutta eikä maistunut lempikupistanikaan juotuna mitenkään loistavalta.
Kahvihetki oli epätäydellinen, niin kuin kuppinikin. Elämä tapaa olla.
Silti kupin näkeminen ja kädessä piteleminen ilahdutti minua, ainakin paljon enemmän kuin läppärini hipelöinti.
Siksi kuppi saa jatkossakin varata kohtuuttoman ison paikan astiakaapissa.