Dokumentti
All the Beauty and the Bloodshed, ohjaus Laura Poitras. 113 min. K12. ★★★
Pillerit tappavat, mielenosoittajat huutavat New Yorkissa.
”Sacklerit valehtelee, tuhannet kuolee!”
Protestoijat lakoavat Metropolitan Museum of Artin lattialle makaamaan poikittain kuin ruumiit.
Tällaiset ”die-in-protestit” näyttävät hyviltä kuvissa. Niin myös Laura Poitrasin dokumentissa All the Beauty and the Bloodshed.
Valokuvataiteilija Nan Goldin johdattaa PAIN-nimisen aktivistiryhmittymänsä kapinaan Sacklerin lääkeyhtiösukua ja sen rahoilla elävää taidemaailmaa vastaan.
Met-museo ei toimi pelkkänä huomionhakupaikkana, kuten itsensä maalauksiin liimaavilla ilmastoaktivisteilla, vaan Sacklerit ovat lahjoittaneet suuria summia maailman merkittävimmille museoille, kuten Guggenheimille, Tate Modernille ja Victoria and Albert Museumille.
Nan Goldin teki oman vallankumouksensa jo kauan ennen Sackler-mielenilmauksia.
Poitrasin dokumentissa yhdysvaltalaistaiteilija höyryttää sähkötupakkaa diaprojektorin edessä ja kertoo matalalla äänellä vaikeuksien täyttämästä elämästään.
Kuvashow olisi teennäinen tapa käydä läpi kenen tahansa muun vaiheita. Goldinille muoto on täydellinen. Hän aloitti valokuvataiteilijan uransa diaesityksillä baareissa; valokuvavedosten tekemiseen ei ollut varaa.
Goldin puhuu lämpimästi huolehtivasta isosiskostaan, joka suljettiin laitoksiin aikana, kun erilaisuutta tukahdutettiin määrittelemällä se sairaudeksi. Dokumentin kauneuteen ja verenvuodatukseen viittaava nimi tulee siskon kirjoituksista.
Goldinille ystävät avasivat pakotien. Hänestä tuli hyvä valokuvauksessa ja näpistelyssä.
Kuvaaminen on ollut Goldinille ”seksin korvike”. Värikuvauksen edelläkävijä kuvasi taiteilijoiden, rakastajien ja huumeidenkäyttäjien maailmaa ympärillään. Jatkuva tallentaminen mahdollisti poikkeuksellisen rentouden rajauksissa. Otoksista huokuu välittömyys ja yrittämättömyys.
Vuoden 1986 valokuvakirja The Ballad of Sexual Dependency on kuin opas oman elämän ja lähipiirin tallentamiseen. Sen kuvia on mahdotonta toisintaa.
Vaikka kuvat ovat henkilökohtaisia, Goldin puhuu dokumentissa monista kokemuksistaan ensi kertaa. Hän kertoo työskennelleensä bordellissa ja haluavansa nyt hälventää seksityön stigmaa.
Taustoista kuuleminen muuttaa jotkut otokset paitsi tallenteiksi ihmisyydestä, myös todistusaineistoksi rikoksista. Goldin on ottanut parhaat kuvansa hakkaajastaan ja omista kasvoistaan väkivallan jälkeen.
Taidedokumenteissa on viime vuosina herkuteltu New Yorkin 1980-luvun julmalla kultakaudella. Rikollisuuden täyttämässä kaupungissa vastakulttuurit ja taiteilijat kuten Jean-Michel Basquiat ja Keith Haring pääsivät valloilleen.
Seksuaalista vapautumista seurasi aids, kuin rangaistuksena.
Kun kaikki valtaapitävät peittelivät ja sitten demonisoivat hiv-tartuntoja, Goldin ryhtyi osoittamaan mieltään. Hän kuratoi vuonna 1986 aids-epidemiaa dokumentoineen näyttelyn Witnesses: Against Our Vanishing. Sen rahoittajat kaikkosivat nopeasti.
Goldinin 2020-luvun protesteihin ohjaaja Poitras hyppäsi kesken kaiken. Taiteilija oli jo kuvannut PAIN-ryhmittymäänsä pari vuotta.
Poitrasin tunnetuin dokumentti Citizenfour (2014) on yksi kaikkien aikojen uhkaavammista. Ohjaaja lähti Yhdysvaltojen viranomaisia pakoilevan asiakirjapaljastajan Edward Snowdenin matkaan. Vainoharhaisuus oli kerrankin järkevää.
Palkintorohmu oli Poitrasin kolmas tiedusteluorganisaatio NSA:n valvontaa käsitellyt elokuva. Myös edellinen, Kuka Julian Assange? (2016), sivusi viranomaistarkkailua.
Poitras halusi käsitellä Goldinin vaikutusyritysten lisäksi tämän taiteilijuutta. Käytiin vääntöä siitä, mitä elokuvassa lopulta nähdään.
Yhteistyö on jo voittanut Kultaisen leijonan Venetsiassa ja tukun muita palkintoja. Oscar ei olisi yllätys.
Goldinin nykyelämä ei tietenkään pysty laittamaan kampoihin Citizenfourin jännitteille. Hyväntekeväisyystyö on hieno asia, mutta dokumentissa täytettä.
Poitras yrittää kovasti yhdistää öljyä ja vettä. Elämäkertaosuudet ovat Goldinin kuvien ansiosta hetkittäin viiden tähden elokuvaa, nykyaktivismin kuvaus valahtaa välillä kahteen.
Mielenilmauksien elokuvaaminen on hankalaa paikoissa, joissa kansalaisoikeuksia kunnioitetaan. Protestit harvoin näyttävät yhtä merkittäviltä kuin niiden ajamat asiat.
Taideteoksina Goldinin joukkojen perfomanssimaiset protestit olisivat keskinkertaisia. He heittävät pillereitä vesialtaisiin, pudottelevat lääkelappusia yläkerroksista ja haltioituvat siitä, miltä paperit näyttävät tippuessaan.
Poitrasin dokumentti jumittuukin puhuvien päiden tunnepitoisiin selontekoihin, kun tapahtumat yksinään eivät ilmaise tarpeeksi.
Aktivismi on melko tavanomainen aihe dokumentille, ja kohteena vaativa.
Jouko Aaltosen viime viikon Docpoint-festivaalilla paljon katsojia kerännyt aktivismikuvaus Miten korjata maailma kapsahti tyylien sekamelskaan ja aikalaisten irrallisiin muistoihin.
Suomalaisesta aktivismista kertoi paljon ansiokkaammin Saila Kivelän sikatiloille tunkeutunut Eläinoikeusjuttu (2022), mutta eläinten kärsimysten kuvaus ei houkutellut katsojia teattereihin.
Harjaantuneet katsojat ovat toki nähneet monia järkyttäviä dokumentteja kansalaistottelemattomuudesta.
Yksi vaikuttavimmista, Revolution of Our Times (2021), esitettiin viime vuoden Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla. Siinä kamerakännykät pääsevät niin lähelle Hongkongin väkivaltaisia mielenosoituksia, että kyynelkaasun melkein maistaa.
Muutkin taiteilijat kuin Goldin ovat alkaneet pikkuhiljaa kyseenalaistaa asemaansa rikkaiden maineenkiillottajina.
Suomalaistaiteilijoiden protesti Kiasman tukisäätiössä toiminutta liikemies Chaim ”Poju” Zabludowiczia vastaan on sukua Goldinin missiolle.
All the Beauty and the Bloodshedissa Poitrasilla on ongelmia luoda lähihistoriallista tunnelmaa, vaikka hän onkin erikoistunut seurantaan. Leikkauksen rytmi takeltelee jatkuvasti. Kuviin ja videoihin päälleliimattua tunnelmamusiikkia vaihdellaan hätiköiden.
Langat kohtaavat kyllä lopulta, kun Goldin kertoo omasta riippuvuudestaan. Sacklerien lääkeyrityksen tuottamaa OxyContinia meni 18 pilleriä päivässä.
Goldin potee henkilökohtaista kaunaa Sacklereiden suvulle.
”Vihaan heitä”, hän sanoo.
Elokuvan ansio on olla paikalla, kun viha tuottaa hedelmää.
Tuottajat Laura Poitras, Nan Goldin, Yoni Golijov, Clare Carter, John Lyons, leikkaus Joe Bini, Amy Foote, Brian A. Kates
