Rikkaruoho, kantaesitys Kom-teatterissa 24.2. Otto Gabrielssonin kirjasta dramatisoinut ja ohjannut Laura Mattila. ★★★★
”Kaksi sattumalta tuotettua 80-luvun lasta olivat erehdyksiä molemmat, mutta hepä elävät”, kirjoitti Jörn Donner kirjassaan Mammutti. Jälkeenjääneet tekoset (2013) avioliittojensa ulkopuolisista lapsista.
Tyly toteamus on musertaa alleen Donnerin sivusuhteesta syntyneen pojan Otto Gabrielssonin. Yli tuhatsivuinen kirjajärkäle toimisi hyvin myös fyysisenä tappovälineenä, Gabrielsson pohti olematonta isäsuhdetta tilittävässä kirjassaan Rikkaruoho. Viimeinen kirje isälle (2020).
Rikkaruoho-nimitys tulee ruotsalaisen kirjailija Sigrid Combüchenin Jörn Donnerin kirjan Ennen kuin olet poissa arvostelusta, jossa hän kutsui Gabrielssonia rikkakasvi hukkakauraksi (ruots. vildhavre).
Kom-teatterissa Rikkaruoho-teoksen tulkinta on ottanut kirjaimellisesti Mammutin ja sen kirjoittajan painavan tuhovoiman. Katosta roikkuvien betonijärkäleiden ja lavalla seisovan monoliitin katveesta hennot rikkaruohojälkeläiset yrittävät taistella tietään täyteen mittaansa.
Nuoren polven ohjaaja Laura Mattilan sovitus Gabrielssonin kirjassa usein tasapaksuna etenevästä tilityksestä on nerokas. Mattilalla on selvästi silmää materiaalin kierrättämiseen, hän ohjasi esimerkiksi vuonna 2020 loistavan Büchner-varioinnin Full Pull, Woyzeck teatteri Jurkkaan.
Nyt Mattila on poiminut Gabrielssonin kirjassa risteilevät ja usein ristiriitaiset kertojan sisäiset äänet viideksi hahmoksi. Nämä viisi Otto Gabrielssonin ilmentymää kokoontuvat esityksessä kirjallisuusterapeuttiseen retriittiin pienen sisämeren saarelle.
Tarkoitus on tuottaa materiaalia heidän kipeästä isäsuhteestaan.
Viimeistä kirjettä isälleen kirjoittavat ryhmän vetäjänä, psykologi-Ottona Vilma Melasniemi, mykkänä lapsi-Ottona Ella Mettänen, takertuja-Ottona Juho Milonoff, runoilija-Ottona Niko Saarela ja kostaja-Ottona Miiko Toiviainen. Etäännytetty kerrontaratkaisu tuo tulkintaan luontevuutta, jopa leikkisyyttä. Tähän retriittiin myös katsoja kutsutaan mukaan.
Kun Otot työstävät viimeistä kirjettä isälleen, nähdään tragikoomisia välähdyksiä kulttuurimonoliitti-Donnerin lehtolapsen elämästä. Ne kertovat ainaisesta sivustakatsojan kohtalosta: jännityksellä odotettu syntymäpäivälahja on Playstationin sijasta isän suomalaiselta perheeltä ylijäänyt viineri.
Kauan odotettu kohtaaminen isän kanssa on vartin mittainen kahvitauko, joka päättyy epätoivoiseen yritykseen tavoittaa isän käsi sulkeutuvan hissinoven välistä.
Otto on isänsä vankilassa, pyristelee irti tästä, mutta saa kauan haaveilemansa kirjailijan statuksen isänsä provokatiivista tyyliä lainaavalla ja samaisesta isästä kertovalla kirjallaan. Onko hän muuttunut isäkseen?
Näyttelijöiden ensemble-näytteleminen ilahduttaa, Otot sulautuvat luontevasti toisiinsa, mutta ovat myös itsenäisiä hahmoja.
Juho Milonoff tekee pienen herkkupalan imitoidessaan Donneria ja Ella Mettäsen kauniit laulunumerot kohottavat esitystä. Visuaaliset kerrontaratkaisut, kuten käsillä seiniin loihditut varjokuvat toistavat esihistoriallisen mammutin teemaa. Puhumme sellaisesta isien mallista ja perinnöstä, joka on toivottavasti jo historiaa.
Esitys laajeneekin kysymään kansakunnan kaapin päälle nostettujen isien, menneen aikakauden mammuttien glorifioinnin oikeutusta.
Ja kun väistämätön vihdoin lausutaan ääneen: että on odotettu 36 vuotta isän kertovan rakastavansa poikaansa, riistäytyy retriitissä irti esihistoriallinen hirviö.
Lopun kauniissa jäähyväiskuvitelmassa isän alkoholin, Itämerestä kotoisin olevan kalanrasvan ja tupakan tervan ansiosta hyvin säilynyt kalmo nousee kuolleista, luonnollisesti kirjoittamaan kärkevää kolumnia.
Lavastus Julia Jäntti, pukusuunnittelu Mirva Mietala, valosuunnittelu Veli-Ville Sivén, maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen, laulujen tuotanto ja sovitus Eva Louhivuori. Rooleissa Vilma Melsniemi, Ella Mettänen, Juho Milonoff, Niko Saarela, Miiko Toiviainen.
Oikaisu 25. helmikuuta klo 15.40. Tekijätiedoissa mainittiin aluksi virheellisesti, että Veli-Ville Sivénin lisäksi valosuunnittelun toinen tekijä olisi Julia Jäntti.