Valeäidit. Kantaesitys Ryhmäteatterissa 14.2. Käsikirjoitus Aino Pennanen, ohjaus Riikka Oksanen. ★★★
Tiistaina Ryhmäteatterissa kantaesityksensä saanut Valeäidit on vankasti aikalaiskomediaa. Asialla ovat pitkään yhteistyötä tehneet ohjaaja Riikka Oksanen ja käsikirjoittaja Aino Pennanen.
Aiheena on perhe yhteiskunnassa, ja mukana niin hoivaava isyys, bonusäidit, äitimyytti, pihalla olevat isovanhemmat kuin Ted Talkit, äppifirma ja sen kvartaalimötet sekä pipopäisten digikehittäjien huolettomasti nuuskailema kokaiinikin.
Kaikki on kovin tunnistettavaa, oikeastaan hyvin vähän kärjistettyä. Se herättää kysymyksen siitä, tyydytäänkö esityksessä kuitenkin aikalaiskuvaukseen sen sijaan, että tehtäisiin teräviä tai kipeitä huomioita ajastamme.
Huumori väistämättä aina jakaa ihmisiä, ja sen saattoi todentaa ensi-iltayleisön pääosin hereästä naurusta.
Päähenkilö, vannoutuneesti lapseton Liisa (Pia Andersson), on muuttanut asumaan tuoreen rakkautensa, runoilija Eeron (Robin Svartström) luo Muksulan idylliselle lapsiperheasuinalueelle. Eero on eronnut, viisivuotias tytär Alanis (Santtu Karvonen) asuu vuoroviikoin hänen luonaan.
Eero toivoo Liisan asettuvan paitsi talon kuningattaren myös bonusäidin rooliin, mikä järkyttää vielä Liisaakin enemmän Liisan kiihkeän lapsivastaista ystävää Heidiä (Eeva Soivio). Päästyään Heidin avulla töihin ydinperhekeskeiseen Control Systems -digifirmaan Liisa joutuu kilpailemaan kukkoilevan Niilon (Miro Lopperi) kanssa. Se on hankalaa, koska Niilo yhdistää sujuvasti hoivaavan isyyden ja palkkatyön kokaiinin avulla.
Roolisuoritusten osalta esitys toimii mainiosti. Lopperi, Soivio ja Karvonen tekevät kukin useita rooleja, jotka ovat stereotyyppisyydestään huolimatta varsin tuoreita ja hyvin hallittuja.
Svartströmin runoilija saisi täydet pisteet bullshitbingosta eikä täten säästä katsojaa myötähäpeältä. Pia Anderssonin Liisa – jos Alanista ei lasketa mukaan – on etenkin esityksen ekalla puoliskolla ainoa järjelliseltä vaikuttava hahmo. Seikka jättää Anderssonille muita vähemmän materiaalia millä revitellä.
Miro Lopperin Niilo on supliikkimiehiä, ja hoivaava isä.
Esityksen äänet ja valot ovat Ryhmiksen Jussi Kärkkäisen ja Ville Mäkelän tekemät. Lavastussuunnittelu on Fabian Nybergin käsialaa ja puvut yleensä elokuvien puvustuksia tekevän Tiina Kaukasen (muun muassa Veden vartija ja Kikka).
Esityksen visuaalisuus ja äänimaailma jäävät karkkiväreistä ja Liisan uskomattoman upeasta villatakista ja lavan pehmoistakin pehmoisemmasta pilviryijystä huolimatta taka-alalle.
Puhe dominoi siinä määrin, että vasta toisella puoliskolla havahtuu toivomaan, että esimerkiksi piinallisesti luuppaavalle Für Eliselle olisi annettu enemmän volaa. Toisaalta nauhalta soitetut ovenavaus- ja juomistehosteet jäävät kokonaisuudesta irrallisiksi.
Ja kun eri elokuvagenrejen kohtauksia (kauhu, siirappinen perhedraama) tyylitellään niin kivasti toisella puoliskolla, olisi niille toivonut isompaa roolia esityksen kokonaisuudessa.
Kun tapahtumat nyt rullailevat aika ennalta-arvattavasti ja tasapaksusti eteenpäin, käy mielessä se, olisiko rytmiä voitu tuoda lisää kuvilla, äänillä ja valoilla.
Liisa (Pia Andersson) pukeutuu esityksessä aivan ihanaan villatakkiin. Santtu Karvonen on viisivuotias Alanis, tietenkin Alanis Morissetten mukaan.
Itselleni esityksen keskeiseksi ongelmaksi nousi tunne tuoreuden, yllättävyyden puutteesta.
Valeäidit vertautuu väkisinkin vuonna 2017 Kom-teatterissa esitettyyn MyBabyyn, ja jää väistämättä toiseksi. Kun MyBabyssa kehiteltiin sovellus, jolla saattoi leasata vauvan, kosketellaan Valeäideissä eilispäivältä maistuvia debatteja. Saako bonusäiti komentaa, kumpi on parempi hoivaaja: äiti vai isä, miltä tuntuu, kun vieras lapsi muuttaa omaan kotiin, millainen äiti voi – tai saa – olla.
Mitä pidemmälle Valeäidit etenee, sitä vaikeampaa olisi vastata kysymykseen siitä, mitä esityksellä mahdollisesti halutaan sanoa. Osittain tämä johtuu siitä, että käsikirjoitukseen on mahdutettu niin paljon, että mihinkään yksittäiseen asiaan ei mennä kovin syvälle.
Osittain siitä, että kun Liisa esityksen loppupuolella, jouduttuaan esoteerisen äitilahkon hoivaamaksi, sanoo ”Olisin halunnut olla niin kuin muut äidit”, on katsojan horisontti lopullisesti kadoksissa. Onko Liisa vielä enemmän hukassa elämänsä kanssa kuin sanoo esityksen alussa olevansa – vai mystisesti eheytynyt?
Puvut Tiina Kaukanen, lavastus Fabian Nyberg, äänet Jussi Kärkkäinen, valot Ville Mäkelä. Rooleissa Pia Andersson, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Eeva Soivio, Miro Lopperi.