Rock. Ismo Alanko Tavastialla torstaina 16.2.
Suomirockin šamaanista tällä vuosituhannella jonkinlaiseksi iskelmäfestivaaleja väistelevän vanhemman väen nostalgiaguruksi marginalisoitunut Ismo Alanko julkaisi uuden albumin viikko sitten.
Torstaina vuorossa oli kevään kiertueavaus loppuunmyydyllä Tavastialla.
Alangon uralla vaikuttaisi olevan menossa paluu muusikkoarkeen kuusikymppisjuhlien, elämäkerran, Tavastian kymmenen perättäisen konsertin sekä Hassisen koneen Ratina-spektaakkelin jälkeen.
Kymmenen vuotta Alangon matkassa soittaneen yhtyeen kanssa syntynyt Me olemme ihme -albumi kuulostaa tasapainoiselta ja hengittävältä, mutta maneereja toistavan yllätyksettömältä keskitien yhtye-Alangolta.
Kiertueavauksen konsepti tuntui taas kunnioitettavan kiehtovalta mutta raskaalta: yhtye esitti ensimmäisen tunnin aikana uuden albuminsa alusta loppuun.
Tuoreet kappaleet avautuivat Tavastialla onneksi huomattavasti antoisampina kuin puolihuolimattomassa kotikuuntelussa.
Alanko vaikutti lavalla virkeältä ja läsnäolevalta, mutta suurin ansio konsertin vaikuttavuudesta kuului yhtyeelle, jonka soitto kuulosti suorastaan häkellyttävän sävykkäältä ja luontevan polveilevalta – likimain täydelliseltä.
Illan avanneessa Se-kappaleessa Juho Viljanen tapaili sekä pasuunaa että tuotti elektronisia ääniä, Joakim Berghäll vaihtoi lennossa sellosta huiluun. Klassiselta Alanko-hetkeltä kuulostava Imelä luonto avautui jousimystiikasta ja kolinasta yleisön mukaansa kaapanneeseen elektroniseen irrotteluun.
Albumin päättävä nimikappale muistutti Sufjan Stevensistä ja Rufus Wainwrightista leikkisillä barokkipopsävyillä. Tulos kuulosti tuoreella tavalla raikkaalta, jos vertailukohdaksi ottaa Alangolle tyypillisen mollipatetian.
Toisen tunnin aikana kuultiin kirjavia ja yllättäviä poimintoja Alangon uralta uuden albumin hengessä soineesta Sielun veljien Onnellisesta päivästä Pohjois-Amerikkaan – lopulta kuitenkin kaikkea muuta kuin tunnetuimpia lauluja.
Ismo Alanko väisteli hittibiisejään kolmannelle tunnille asti.
Kun yleisöä alkoi valua aulabaarin puolelle lepuuttamaan jalkoja, yhtye alkoi vasta lämmetä kohti parastaan.
Sielun veljien Tango skitsofrenia tärähteli ja hakkasi särmikkäästi, Hullun paperit ammensi upeaa voimaa elektronisesta pulputuksesta.
Kirskainen hyvätyinen sykki jonkinlaista kansanmusiikki-industrial-räppiä. Liikemies velloi yhtä paljon triphopia kuin iskelmää. Hassisen koneen Hiljaa virtaa veri svengasi hävyttömän notkeasti ja terävästi.
Kolmannella tunnilla yhtye avasi pellit lopullisesti ja esitti sikermän Kun Suomi putos puusta -hartaudesta Ekstaasiin sekä Taiteilijaelämää -kappaleesta konsertin päättäneen Hallanvaara-levyn Risteykseen.
Takkia sovitellessa oli helppo tuumata vierustoverille, ettei esimerkiksi Levottomat jalat ole kuulostanut omissa kirjoissa koskaan yhtä täyteläiseltä ja oivaltavalta.
Alangon yhtye kuulosti Tavastialla poikkeuksellisen hyvältä.