Tietokirja
Janne Mäkelä: Rytmioppia – Pop & Jazz Konservatorio 1972–2022. SKS. 323 s.
Uusi rytmimusiikin opetus herätti alkuaikoina epäluuloa myös ammattimaisissa rytmimuusikoissa. Muutaman kerran pilkka päätyi levylle asti, kaikkien kuultavaksi. Ensimmäisenä ilkkumaan taisi ehtiä Eppu Normaali, jonka viittausta ei ehkä ohitettaisi enää pelkällä olankohautuksella.
”Jos ei ymmärrä Klaus vitsiä, eieiei / No sehän johtaakin Klauschwitziä”, irvi Martti Syrjä sanoittamassaan kappaleessa Musiikillishygieeninen lausunto (1987), joka julkaistiin vinyylisinglen kakkospuolena – kahden platinaa myyneen albumin välissä.
Natsien keskitysleiriin vihjaavaa ”Klauschwitziä” johtava Klaus oli tietysti uuden Oulunkylän Pop- ja jazz-konservatorion viisikymppinen rehtori Klaus Järvinen, jonka monet suomalaiset tunsivat tuolloin ennen kaikkea valtavan suositun Levyraati-ohjelman toisena vakiojäsenenä, ”Klasuna”.
Klaus Järvisen ominta musiikkia oli jazz, mutta hän päätteli, ettei hänestä tulisi koskaan Suomen parasta jazzmuusikkoa. Siksi oli järkevää hankkia muodollinen pätevyys ja sitoutua päivätöihin, jotka hän aloitti Oulunkylän yhteiskoulussa 1963, jo ennen valmistumistaan musiikinopettajaksi.
Mutta mitä niin arveluttavaa oli Järvisessä ja juuri vakiinnutetussa ”kevyen musiikin” konservatoriokoulutuksessa, että se kelpasi laulun aiheeksi Suomen ehkä suosituimmalle rockyhtyeelle, kysyy kulttuurihistorian tutkija, tohtori Janne Mäkelä kirjassa Rytmioppia – Pop & Jazz Konservatorio 1972–2022.
Ensiksi kai se, että rockia ylipäätään opetetaan ja toiseksi kai se, että rockia opetetaan väärin, kuten Juice Leskinen muotoili omassa pilkkalaulussaan Oulunkylä/Åggelby, joka julkaistiin jälkijunassa vasta 1996. Sen mukaan ”me opetellaan oikeeoppisuutta / siis kaikkee vanhaa muttei mitään uutta”.
”Konservatorion oppilasluetteloita lukiessa ei voi muuta kuin hämmästyä, miten paljon tulevia metallimuusikkoja oppilaitoksessa vilisi 1990-luvulla”, kirjoittaa Janne Mäkelä Rytmioppia-teoksessa. Yksi tulevista oli kitaristi Alexi Laiho, joka pääsi ”Ogelin” musiikkiopistopuolelle 1991 ja viihtyi siellä vuosia. Kuva kevään 1993 päätöskonsertista, jolloin Laiho oli neljäntoista.
Nyt vaikuttaakin nurinkuriselta, että niin sanottu kevyt musiikki saattoi olla ainoa taiteenala, jonka opiskelua ja opettamista piti salailla – ja enemmän. ”Oli häpeä kuulua ogelilaisten joukkoon”, tiivistää Mäkelä teoksessa monen varhaisen osallisen tuntemuksen.
Rytmioppia on muodollisesti vain yhden musiikkioppilaitoksen juhlahistoria – 1972 perustetun Oulunkylän Pop/Jazz Musiikkiopiston, josta kehkeytyi aikaa myöten nykyinen yli tuhannen opiskelijan Pop & Jazz Konservatorio, kuten koulu nimensä kirjoittaa.
Musiikinopettaja Klaus Järvisen (eturivi, vas.) ensimmäinen oppilasorkesteri oli Oulunkylän yhteiskoulun Brass Band, joka esiintyi heinäkuussa 1970 Moskovassa, Kremlin hallintokeskuksessa. Kuvassa orkesteri lähtötunnelmissa koulun pihalla, Järvisen vieressä vasemmalla puoliso, musiikinopettaja Seija Järvinen.
Mutta kirjan alaotsikko antaa sisällöstä vain osviittaa. Tämä mikro- ja makrotasoja taiten yhdistelevä tarina on lähtökohtaansa paljon kiinnostavampi – se kertoo siitä musiikkikoulutuksen murroksesta, jota ilman Suomi saattaisi soittaa ja laulaa nyt toisin.
Pitkään nimellä ”Ogeli” tunnettu musiikkiopisto ja sitä seurannut konservatorio oli kuitenkin ensimmäinen, jossa ryhdyttiin opettamaan määrätietoisesti rytmimusiikkia. Tai pikemmin rytmimusiikkeja: populaarimusiikkiin nykyistä laajemmin viitannutta poppia ja jazzia.
Ogelia ennen virallista musiikinopetusta leimasi ja hallitsi ”korkeakulttuurinen, valistushenkinen ja säveltäjäkeskeinen eetos”, tiivistää Mäkelä. Hän nostaa esimerkiksi vuoden 1969, jolloin Suomen 52 musiikkioppilaitoksessa oli noin 13 000 opiskelijaa, eikä yhdenkään opetusohjelmassa niin sanottua populaarimusiikkia.
Tähän lähtötilanteeseen suhteutettuna Ogelin myöhemmät pilkkaajat olivat vain pieni vaiva, sillä varsinkin alkuaikana vastassa oli suurempia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia voimia. Sekä tietysti erilaisia käytännön ongelmia: ei ollut kunnollisia tiloja eikä riittävästi rahaa, ei ollut muodollisesti päteviä opettajia eikä vakinaisia opettajantoimia, ei ollut yhtenäisiä opetusmetodeja eikä oikeastaan edes opetussuunnitelmaa.
”Ensimmäinen kosketukseni parodiaan ja musiikilliseen huumoriin oli rockbändi Iiron Maiden, joka esiintyi harvoin mutta ei koskaan selvin päin. Tämä on fakta”, paljastaa pianisti Iiro Rantala kirjassaan Nyt sen voi jo kertoa. Rantala on myös entisiä Ogelin opiskelijoita. Vuonna 1984 Iiron Maiden soitti Oulunkylän yhteiskoulun pihalla.
Mutta opiskelijoita oli, viisi vuotta opiston perustamisesta 355. Ennen kaikkea oli sinnikästä yrittämistä, joka henkilöityi julkisuudessa ärsyttävyyteen asti Klaus Järviseen (1936–2020). Mäkelän mukaan Ogelin syntyä ei ole liioiteltua kutsua hänen aikaansaannoksekseen – Sibelius-Akatemian koulumusiikin osastolta 1966 valmistuneen musiikinopettajan, joka oli opiskellut ”Sibiksessä” myös klarinetinsoittoa.
Järvinen ei luonut opistoa tietysti tyhjästä, yhdestä väläyksestä. Hän tuli Oulunkylän yhteiskouluun tuntiopettajaksi jo 1963 ja alkoi kehittää vähitellen uuteen rytmimusiikkiin pohjautuvaa harrastustoimintaa ja opetusta.
Neljä vuotta myöhemmin yhteiskouluun hankittiin rummut, kitara ja basso – ehkä ensimmäisenä Suomessa – ja vastikään vakinaistettu Järvinen perusti ”sosiaaliseksi kokeiluksi” OYK Brass Bandin, jonka ”tijuana-meininki” herätti myöhemmin hilpeyttä. Pääkaupunkiseudulla tiiviisti keikkaillut big band ei ollut ”täydellinen vastaus nuorison tarpeisiin”, mutta yhtä kaikki yhtye.
Lopullisen sytykkeen musiikkiopistolle antoi silti pitkään valmisteltu suuri muutos, jolta sitä olisi viimeksi odottanut: peruskoulu-uudistus ja eritoten yläasteen musiikinopetuksen muuttuminen valinnaiseksi. Järvinen muistuttikin aina tilaisuuden tullen, että vuoden 1972 ”peruskoulu-uudistus tuhosi musiikin”.
Mutta kävi hyvin, kuten tiedämme. Ogelissa tehdyn työn ansiosta rytmimusiikin opetus levisi, laajeni ja vakiintui, vaikka Oulunkylän Seurahuoneelta Arabianrantaan vuonna 1995 muuttanut edelläkävijä joutui Järvisen mielipahaksi luopumaan pian osasta toiminnastaan.
Ylemmän opistoasteen ammattikoulutus siirrettiin vuonna 2000 ammattikorkeakoululle – sattumalta juuri samana vuonna, jolloin Pop- ja jazz-konservatorion legendaarinen rehtori jäi täysinpalvelleena eläkkeelle.
”On vaikea kuvitella Konservatorion historiaa ilman vuotuisia kesäleirejä. Ne ovat kuuluneet oppilaitoksen toimintaan oleellisesti mutta samalla myös erityislaatuisesti”, kirjoittaa Janne Mäkelä Rytmioppia-teoksessaan. Toisen vuonna 1972 järjestetyn leirin opiskelijoita olivat Jukkis Uotila (vas.) ja Hannele Suominen – tuleva jazzrumpali ja tuleva laulaja, joka tunnetaan taiteilijanimellä Taiska.
Hänen paikalleen ”uudeksi Klasuksi” – kuten Helsingin Sanomat otsikoi – valittiin saksofonisti, jazzmaisteri Janne Murto. Mutta häntä ei kiinnostunut julkisuus enää Järvisen tavoin, ja toki toiminta oli suurista organisatorisista muutoksista huolimatta jo sekä vakiintunutta että tunnustettua.
Kaikesta ei tarvinnut taistella, eikä ”rockin” opettaminen ollut enää kyseenalaista.
Mäkelän perusteellisesti taustoittaman teoksen ytimessä onkin ymmärrettävästi Järviseen kiertyvä murrosaika, johon hän käyttää sivuista kaksi kolmasosaa ja jonka varhaisvaiheista hän kääntää esiin melkein kaiken oleellisen: muun muassa tiloista, taloudesta ja tukijoista, oleellisista opettajista ja opetuksesta sekä vastoinkäymisistä, vastustajista ja vastaanotosta.
Tarinan moniaineksisuus selittää osittain sitä, että hakemistossa on noin 600 nimeä, joista täytyy aivan erikseen mainita Järvisen tärkein tuki, puoliso Seija Järvinen (1931–2020), musiikinopettaja hänkin.
Ja tietysti Mäkelä kertoo jonkin verran myös opiskelijoista, joita on ollut opistossa ja konservatoriossa puolen vuosisadan aikana arviolta noin 40 000. Elävästi kirjoitettu ja kiitettävästi kuvitettu Rytmioppia on myös tältä osin alaotsikkoaan kiinnostavampi – eikä tämän historian jälkeen kenenkään tarvinne enää hävetä kuulumista ogelilaisten joukkoon.