Tietokirja
Herbert Marcuse: Eros ja sivilisaatio. Filosofinen tutkielma Sigmund Freudin ajattelusta. Suom. Mika Pekkola ja Sauli Havu. 344 s. Vastapaino.
Filosofi Herbert Marcusen (1898–1979) tutkielma Eros ja sivilisaatio (1955) osui harvinaisen hyvin ajan henkeen.
Se resonoi erityisesti Marcusen kotimaassa Yhdysvalloissa, jonne tämä oli emigroitunut Saksasta melkein heti Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933. Teoksellaan Marcuse petasi maaperää 1960-luvun seksuaaliselle vallankumoukselle ja yhteiskunnalliselle liikehdinnälle, jossa edellisen sukupolven ankara puritaanisuus ja työnarkomania hylättiin näyttävällä tavalla.
Tämä sukupolvien välinen ero tiivistyi esimerkiksi The Doors -vokalisti, ”liskokuningas” Jim Morrisonin ja hänen isänsä, Vietnamin sodan eskaloimisessa kunnostautuneen amiraali George Morrisonin, melko lailla jännitteisissä väleissä.
Siihen väliin osui Marcuse, joka oli tunnetuimpia Frankfurtin Sosiaalitutkimuksen instituutin jäseniä yhdessä Theodor Adornon ja Max Horkheimerin kanssa. ”Frankfurtin koulukunnan” yhteiskuntakriittinen lähestymistapa oli täydellisessä pannassa natsi-Saksassa, mikä lisäsi kysyntää heidän analyyseilleen lännessä. Ehkä kulturellit saksalaisdissidentit harmaissa puvuissaan osaisivat selittää, mikä natsismissa oikein vetoaa ihmiseen?
Natsi-Saksan kaaduttua toisessa maailmansodassa kysyntää alkoi olla kapitalismin ja massayhteiskunnan kritiikille, jota frankfurtilaiset totisesti toimittivat.
Eroksessa ja sivilisaatiossa Marcuse näkee yhtä lailla Yhdysvaltojen kuin ”stahanovilaisen” Neuvostoliiton olevan suoritusperiaatteen vallassa. Nautinto ja vietit, kaikki mikä tekee elämästä elämisen arvoista, uhrataan järjestelmällisesti tehokkuuden alttarille. Yksilö suorittaa työtään vieraantuneena sen tuloksista.
Monissa kommentaareissa todetaan, että Marcusen tavoitteena oli yhdistää Sigmund Freudin kulttuurikriittinen syväpsykologia ja Karl Marxin kapitalismianalyysi, mikä varmasti onkin totta. Ajan henki Yhdysvalloissa senaattori Joseph McCarthyyn henkilöityneine kommunistivainoineen vaikutti siihen, että Freud mainitaan liki joka sivulla sekä teoksen alaotsikossa, mutta Marxia ei kertaakaan.
Sigmund Freud oli yksi Marcusen analyysin päävaikuttajista.
Carl Jungin ”obskurantit ja taantumukselliset kirjoitukset” Marcuse muistaa tuomita, mutta oppi-isä Freudia Marcuse seuraa hämmentävän pitkälle tämän pseudotieteellisessä ihmiskunnan alkuhämärän analyysissa. Siinä poikajoukko surmaa ankaran kantaisän, joka on pidättänyt itsellään oikeuden seksuaaliseen nautintoon.
Isä kuitenkin palaa entistä voittamattomampana, monoteistisen uskonnon Jumalana, lietsomaan pojissa pesivää katumusta ja huonoa omaatuntoa. Tästä syntyy torjutun paluu, jonka jokainen ihmisyksilö elää todeksi omassa elämässään. Näin iloisissa merkeissä alkaa sivistynyt kulttuuri, jos Freudia on uskominen.
Marcuse oli 1950-luvulla yksi monista Freudin psykologiaa popularisoineista ajattelijoista, mutta toisin kuin heidän valtavirtansa, Marcuse ei etsinyt partapapoilta lääkkeitä ensisijaisesti yksilön vaan koko yhteiskunnan vaivoihin. Hän kritisoi kollegoitaan terapiakeskeisyydestä ja toiveajattelusta, että ihminen voisi olla terve sairaassa yhteiskunnassa. Freudin sivilisaatiokritiikki, jonka mukaan viettien tukahduttaminen ja siitä seuraava epäonni on ehdoton ehto kulttuurille, on kuitenkin Marcusen hampaissa.
Hän etsii vapautumisen mahdollisuutta Freudin omasta teoriasta, jonka mukaan ihmistä ympäröivä niukkuus pakottaa esiin todellisuusperiaatteen, jossa ihmisen on sopeuduttava ympäröiviin realiteetteihin ja täten raadettava leipänsä eteen. Uudessa teknologiassa ja kaikkien tarpeet täyttämään kykenevässä taloudessa Marcuse näki radikaalin mahdollisuuden sovittaa ihmispsyykettä ohjaava mielihyväperiaate ja ankara todellisuusperiaate yhteen. Voidaan sanoa, että tätä kokeiltiin käytännössä 1960-luvulta alkaen ja että eksperimentin jäljet ovat jatkuvasti nähtävissä ympärillämme.
Suhtautuminen asiaan jakaa nykyisiä liberaaleja ja konservatiiveja. Jälkimmäisten ikuisesti uusiutuvaa poliittista käyttövoimaa on toive, että isällisen kurin ja nuhteen voisi jotenkin palauttaa ja 1960-luvun hengen sulkea takaisin pulloon.
Tässä ajassa luettuna Eros ja sivilisaatio näyttää ennustavan tarkasti ongelman, jonka kasvavaan työn tuottavuuteen nojaavat kehittyneet yhteiskunnat kohtaavat, kun jaettava kakku kasvaa riittävän suureksi. Kun raatamalla ankarasti on saavutettu tietty mukavahko elämisen taso, ne ankaraan moraaliin nojaavat säännöt, jotka saavat ihmisen raatamaan ankarasti, menettävät merkityksensä. Kapitalismin on kehitettävä uusia temppuja tuottavuuden parantamiseksi – ja niitä levittäviä pöhinäkonsultteja Marcuse ei osannut ennustaa.
Marcuse ei Eroksessa ja sivilisaatiossa kuitenkaan analysoi markkinataloutta vaan Freudin ajatusten kautta hän pyrkii pääsemään kehittyneen yhteiskunnan salattuun ytimeen. Hänelle tukahdutetut vietit, ei esimerkiksi taloudellinen riisto, on yhteiskunnallisen pahoinvoinnin ytimessä. Niinpä hän vaikuttaa yliarvioivan vaikutukset, jotka syntyvät, kun ihmisten annetaan entistä vapaammin kokea mielihyvää. Marcuselle kuriyhteiskunnan loppu on ontologisen tason muutos, jonka jälkeen mikään ei ole entisensä: ”Uudenlainen olemisen peruskokemus muuttaisi siis koko inhimillistä olemassaoloa.”
Freudin teoriaan yhteiskuntaa selittävänä mallina on tänä päivänä syytä suhtautua huomattavasti skeptisemmin kuin Marcusen aikaan, mutta uusi erinomainen suomennos Eroksesta ja sivilisaatiosta tuntuu silti ajankohtaiselta.
Teoksen loppupuolella Marcuse puhuu kauneuden viljelemisestä ja esteettisestä kasvatuksesta perustavanlaatuisina, pyyteettöminä kokemuksina, joiden hän uskoo olevan kaikkien tavoitettavissa niukkuudesta vapautuneessa yhteiskunnassa. Nykyinen teknologia ja automaation kehittynyt taso mahdollistaisi vapauden näkymiä, joita Marcuse ei osannut kuvitellakaan – ja samat näkymät on helppo maalata uhkakuviksi, jossa ihmiset ulkoistavat ajattelunsa tekoälylle.
Marcuse piti itsestään selvänä, että työajan lyhentäminen lisäisi niukkuutta, mutta nykyisissä tutkimuksissa on saatu päinvastaisiakin tuloksia. Klassikon olennainen piirre silti täyttyy: teos käsittelee edelleen ajankohtaisia asioita ja tuo niihin kaivattua perspektiiviä.