Siitä on jo jonkin verran aikaa, kun kiristelin hampaita elokuvateatterissa. Viereen osui nuori ihminen, joka paitsi latasi kätensä ulottuville mittavat eväät, kaivoi myös esiin meikkipussin.
Oli vaikea keskittyä valkokankaan draamaan, kun huomiota veti puoleensa perusteellisen meikkausoperaation eteneminen: pohjustusvoide, meikkivoide, puuteri, sitten silmät eri vaiheissa. Lopuksi huulipunaa. Ja välillä sipsipussin rapistelua. Kulauksia isosta juomapullosta.
Zara Larsson on esiintynyt Suomessakin useasti, tässä Ilosaarirockin päälavalla Joensuussa vuonna 2018.
Tämä kaikki palasi elävästi mieleeni seuratessani jatkokertomukseksi edennyttä kirjoittelua Ruotsin mediassa.
Matopurkin avasi kunnolla poplaulaja Zara Larsson Tiktokissa. Hän touhotti siellä, että hissukseen olo elokuvateatterissa saa loppua! Elokuvissa pitää voida puhua, nauraa, huutaa! ”Jos haluat istua hiljaa kuin hiton kivi, mene kotiin”, julisti Larsson sittemmin laajalti siteeratussa videossaan.
Elokuvaohjaaja Ruben Östlund Cannesissa.
Kolmen Oscar-palkinnon ehdokkaana Triangle of Sadness -elokuvastaan parhaillaan oleva elokuvaohjaaja Ruben Östlund oli puhunut samaan suuntaan Göteborgin elokuvajuhlilla. Kyllä! Tarvitaan elämää katsomoihin, Östlund mylvi lavalla ja ravasi edestakaisin superenergisesti ja ohjasi yleisöä.
Östlundin Göteborgin-puhe nousi Ruotsin television Kulttuuriuutisten (joka arkipäivä, kahdesti, hyvään katseluaikaan: oi että!) aiheeksi, ja sitä siteerattiin niin päivälehtien kuin iltapäivälehtienkin palstoilla ynnä somessa.
Radiohaastattelussa kaksi päivää sitten Östlund kommentoi Larssonin Tiktok-videota ja komppasi tätä. Ruotsalaiset ovat liian ujoja. Elokuvateatterin pitäisi muistuttaa enemmän pubia!
Ja juuri äskettäin perjantaiaamuna Östlund kommentoi SVT:n Morgonstudion-lähetyksessä asiaa kotoaan Los Angelesista. Hän pysyi kannassaan, toivoi ”vitaalimpaa” elokuvakulttuuria ja vertaili hiljaista ruotsalaisyleisöä esimerkiksi ranskalaiseen ja yhdysvaltalaiseen, joka on paljon yhteisöllisempää.
Kannanottoja on sadellut, puolesta ja vastaan.
Yllättävin oli ehkä Dagens Nyheterin pitkäaikaisen elokuvakriitikon Helena Lindbladin Larssonille ja Östlundille myötäsukainen kolumni.
Lindblad ihmetteli, käyvätkö keskustelijat edes elokuvissa ja toi esiin, miten äänekkäästi varsinkin elokuvafestivaaleilla käyttäydytään: buuataan, kommentoidaan, lähdetään kesken tuolit paukkuen, jos ei miellytä (erityisesti Cannesissa) ja aplodeerataan todella piiiitkään, kun on aihetta.
Ei ole mitään parempaa, Lindblad kirjoitti. Tuo kaikki on jotain muuta kuin hiirenhiljaiset maanantaiset lehdistönäytökset, joissa hänen mukaansa viisi kriitikkoa istuu eri puolilla salia, hiukan happamina.
Festarimeininki on tietysti asia erikseen, ja elokuvan jälkeiset keskustelut katsomisen ihana jälkiruoka, mutta oikeasti: kuka kaipaa valtavaa reagointia kanssakatsojilta elokuvan aikana? Mikä analyysi syntyy kesken katsomisen?
Kun ostan lipun, asetun nauttimaan ja oletan vanhanaikaisesti, että niin tekevät muutkin: Kukin omassa tuolissaan, mahdollisimman hiljaa, muita häiritsemättä. (Saa nauraa, ja saa liikuttua ja itkeä, tietysti, mutta riehumista ja mölyämistä ei kaivata, ellei kyse ole jostain Rocky Horror Picture Show’sta.)
Kyse on muiden kunnioittamisesta, kuten kolumnisti Hanne Kjöller tiivisti, tämän viikon keskiviikon DN:ssä eli samana päivänä, kun Lindbladin kirjoitus julkaistiin.
Kjöller visioi myös Zara Larssonin ehdotuksen pohjalta lisää vapautuneita käytösmalleja: miksei sitten voisi syödä rakastamiaan erittäin haisevia juustovoileipiä metrossa, luukuttaa täysillä musiikkia kotonaan naapureista piittaamatta, piereskellä estotta illallisen jälkeen ravintolassa…
Ja mitäkö sanoin meikkaavalle vieruskaverilleni? En mitään, hillittin itteni.
Enää en kuitenkaan pysty muistamaan, mitä elokuvaa olin katsomassa. Vain meikkaaminen ja peilin välähtely jäivät mieleen.