Romaani
Oksana Vasjakina: Haava (Rana). Suom. Riku Toivola. Otava. 254 s.
Viime joulun alla Oksana Vasjakina, 32, sai kuulla, että hänen kirjansa on määrätty tuhottavaksi Moskovan kirjastoista.
Syy: voimaan tullut ”homopropagandalaki”.
Alkujaan Moskovassa vuonna 2021 ilmestynyt ja juuri suomeksi saatu omaelämäkerrallinen romaani Haava kuvaa itsensä löytämisen ja näyttämisen välttämättömyyttä. Se on kaksin verroin vaikeampaa kun elää yhteiskunnassa, joka luokittelee seksuaaliset vähemmistöt uhkaksi: länsimaista saastaa.
Jos taiteen tehtäväksi määrätään väestön yhdenmukaistaminen, syntyy sellaisia luonnottomuuksia kuin esimerkiksi niin sanottu rakennusromaani Stalinin, ”ihmismielten insinöörin”, ajan Neuvostoliitossa. Yksilöllä on kovin vähän merkitystä vaikkapa Ilja Ehrenburgin masuunityömaata kuvaavassa romaanissa Toinen päivä (1934, suom. 1978), kun urheat sankarit marssittavat valtiota eteenpäin kehityksen tiellä.
Jotain sellaistako, oikeaoppisten ja vahvojen ehdoilla toimivaa ohjelmallista optimismia, itänaapurissa pitäisi taas tehtailla?
Vasjakina luo kirjallisuutta, joka tähtää sen näyttämiseen, että kaikki ihmiset kuuluvat jollain lailla johonkin vähemmistöön ja useimmat tykönään moneen. Tämä ei tee hänestä länsimaista vaan universaalin ja ajattoman.
Vasjakina kasvoi köyhässä eroperheessä Siperiassa, jossa hänen alkoholisoitunut äitinsä työskenteli sahalla. Romaani pohjautuu hänen elämäänsä. Moskovan kirjallisuusinstituutissa opiskellut Vasjakina toteaa itsekin Haavassa, että kerronnallisuus loistaa silti poissaolollaan hänen romaanissaan. Vain sen verran sitä Haavassa on, että äiti kuolee rintasyövän seurannaisiin, tuhkataan ja uurnan vieminen syrjäiseen Ust-Ilimskiin jää ainoan jälkeläisen, tyttären tehtäväksi.
Juoniromaanin sijaan saadaan esseen tapaisiksi viritelmiksi kasvavia mielleyhtymiä niin kirjoittajan omasta elämästä, suvusta kuin kirjallisuudesta ja taiteestakin. Muutama runo myös. Juuri runoilijana Vasjakina aloittikin uransa.
Siten Haavaa voi hyvin luonnehtia autofiktiiviseksi lajihybridiksi, jolle mikään koettu, iloittu tai pelätty ei ole vierasta saati merkityksetöntä.
”Naisen kehoon liittyy paljon tabuja ja häpeää. Kirjallisuus on Venäjällä pyhä, sakraalinen asia, jonne minä tulen vaginan, lesbojen ja kuukautisten kanssa”, Vasjakina luonnehti teoksensa maaperää Krasnojarskin kirjamessuilla Siperiassa syksyllä 2021. Näin ruumiilliseen kuvaukseen ei ole venäläisessä kirjallisuudessa totuttu.
Tuolloin suuren mittakaavan sota ja kotirintaman puhdistaminen viimeisistäkin vääristä kannanotoista olivat vielä edessäpäin.
Vaientaminen herättää kiinnostuksen. Mikä tässä Vasjakinassa on niin vaarallista?
Sekö, että hän kirjoittaa lesboudestaan? Ikään kuin ihmisen luontainen ominaisuus voisi tarttua flunssan tapaan.
Julia Kristevan, Hélène Cixous’n, Luce Irigarayn ja muiden feministifilosofiaa hengittävä Vasjakina kutsuu teoksessaan tekstiään ”naiskirjoitukseksi”.
Teoksen identiteettipoliittinen lähtökohta ammentaa kysymyksestä, kuka minä olen ja johdattaa toiseen: millä ehdoilla saan olla se joka olen?
Romaanista Haava käy siksi, että se avautuu ilman niin tieteellistä työkalupakkia kuin venäläisen kulttuurin tuntemustakin.
Tai pikemminkin se johdattelee riittävän hyvin molempiin. Kirjoittajan oma sielu ja ruumis muodostavat näyttämön, jolla filosofien teoriat ja kulttuuriperimän rasitteet toteutuvat. Kuten Vasjakina suomalaisille lukijoilleen laatimassaan esipuheessa opastaa:
”Tämä kirja kertoo jäähyväisistä ja anteeksiannosta. Kirja kertoo venäläisistä naisista. Se kertoo kehosta, kirjoittamisesta ja kuolemasta.”
Kehon, kirjoittamisen ja kuoleman teemojen sisällä kulkee hyväksyvän katseen etsiminen, pian myös haluavan katseen.
Siten Haavaa voi luonnehtia rakkausromaaniksi. Ja kuten alan merkittäviä teoksia kai poikkeuksetta, onnettomaksi rakkausromaaniksi eli tragediaksi.
Äiti Venäjä ei tytärtään rakasta. Sen paremmin kuin oma äitikään, jonka katseessa kirjoittaja muistaa lähinnä vain erilaisuutta ja etäisyyttä.
”Hän valitsi miehet, mutta ei minua.”
Miehet, jotka joivat ja löivät. Sitä ihan viimeistä lukuun ottamatta.
Oksana Vasjakina lukee teostaan. Kuvankaappaus Youtubesta.
Edes kuolemassa tytär ei pysty muuttamaan äitiä lempeäksi, saati yhdentekeväksi:
”Mikään ei saa häntä muuttumaan tyhjäksi. Hän vain makaa ja makaa minun sisälläni hohtavassa arkussaan. Aivan kuin hän olisi elämälle välttämätön elin, jota ei voi irrottaa minusta. Sellainen hän tuntuu olevan. Parantumaton haavani.”
”Haava ei tullut siitä, ettei hän pysynyt hengissä, vaan siitä, että hän ylipäätään oli olemassa.”
Vasjakinalle nainen on ennen muuta tila, joka merkitsee piirissään kerran asuneen ainiaaksi. Juuri siten kuin taiteilija Louise Bourgeois’n installaatiosarjassa Häkit:
”Naarashämähäkki kutoo hädin tuskin näkyvää, tahmeaa, tukahduttavaa lankaa, verkko on tässä yhteydessä myrkyllisen läheisen ihmissuhteen ja huolenpidon ja huoltajuuden taakse kätkeytyvän hyperkontrollin metafora, mutta myös vihan.”
Sukupuolittamatta paras, saattaisi sanoa esimerkiksi ohjaaja Ingmar Bergman, jonka luomistyö kumpusi paljolti isää kohtaan tunnetusta leppymättömästä vihasta.
Tai vaikkapa Franz Kafka, joka tekstinsä Kirje isälle perusteella asui lopun ikäänsä tyrannimaisen hirviösiittäjänsä muistossa, teki pojan tunne sitten täysin oikeutta Hermann Kafkalle tai ei.
Mutta Vasjakinan ruumiillisuuteen edes Bergmanin ja Kafkan kaltaiset mieskirjoittajat eivät pystyneet. Haavan omakuvakertoja näet löytää navastaan kovettuman: sirpale kohdussa elämän antanutta napanuoraa, joka ei koskaan pudonnut pois. Väkevämpää yhteyden ja tunnemyrskyn pysyvyyden ilmentymää tuskin voi olla.
Riutuva äiti puolestaan epäilee, että syöpä sai alkunsa imetysajan maitotipasta, joka jäi hänen rintaansa.
Niin, äiti on Haavassa välillä elossa ja toisinaan kuollut mutta koko ajan läsnä.
Oksana Vasjakina vertaa teoksensa rakennetta vedenpintaan osuvaan kiveen, joka sysää ympärilleen pikku aaltoja eri suuntiin. Yksi muisto väräyttää esiin aina uusia kehiä.
Niitä kirjoittaja tavoittelee parhaansa mukaan muistiinpanoiksi, sieltä täältä, välillä rohkeasti ties minne eksyen ja lukijaansa hiukan uuvuttaenkin.
Ei pidä kuitenkaan luulla, että hän rakentaa ihmisestä pelkän haavojensa summan. Enimmäkseen äitisuhdetta perkaava teos on omistettu yhdelle sen loppupuolen henkilöistä, omalle vaimolle.
Tämän seka-aineksisuudessaan kauniin kirjan paikka on kaikissa kirjastoissa. Putinistisen Moskovan lisäksi sitä varmasti karsastettaisiin myös esimerkiksi Raamattu-vyöhykkeen Yhdysvalloissa.
Suomentaja Riku Toivolalle Haava on paitsi ensimmäinen iso työ myös vahva näyttö osaamisesta.
Suomentaja Riku Toivola on kääntänyt Oksana Vasjakirin romaanin. Sylissä on Börje-koira.
Suomentaja kommentoi: Kielto ei vaikuta kirjoittamiseen
Pietarissa vuodet 2003–2013 asunut suomentaja Riku Toivola muistuttaa, että Venäjällä erilaisia ukaaseja on aina paljon, ja että niihin sopii suhtautua tietynlaisella varauksella.
”Myös siihen, että Moskovan kirjastoihin ilmestyi lista poistettavista kirjoista”, hän sanoo.
Oksana Vasjakina on 34:n nimen listan ainoa elossa oleva Venäjällä asuva kirjailija.
”Listaus ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Haavaa saisi mistään.”
Toivola valmistelee ”ties miten monetta vuotta” väitöskirjaa venäläisestä kirjallisuudesta ja on tämän vuoden alusta alkaen sijaisena hoitanut kääntämisen tuntiopettajan tehtäviä Helsingin yliopistossa.
Vasjakinaan hän on pitänyt säännöllisesti yhteyttä aloitettuaan käännöstyön.
”Ei Oksana ole viestittelyissämme ottanut kirjastoista poistamiseen juuri mitään kantaa”, Toivola kertoo.
”Hän asuu toimittajavaimonsa kanssa edelleen Venäjällä paljon vartijana, kuten hän on hirtehisesti vitsaillut. Hän on todennut, että äidinkieli on hänelle niin tärkeä, että tuntuu mahdottomalta lähteä minnekään.”
Vasjakina opettaa kirjoittajakursseilla ja on jatkanut rauhassa kirjoitustyötään.
Vasjakinan ensimmäinen oma teos nimeltä Naisproosaa ilmestyi Venäjällä vuonna 2016. Se on runokirja.
”Hänelle luomistyön tärkeimpiä teknisiä kysymyksiä on ollut runon ja proosan ero”, Toivola kertoo. ”Eroa luonnehtii hänen metaforansa: oluen juonti on niin kuin proosan kirjoittamista, runot puolestaan vodkashotteja.”
Aktivistipiireistä ponnistavan Vasjakinan teemat ja tapa kirjoittaa eivät Toivolan mukaan liity ollenkaan valtavirtakirjallisuuteen Venäjällä – siis sellaiseen, jota yleensä on kirjakauppojen hyllyillä.
”Toisaalta hän on opiskellut Gorkin kirjallisuusinstituutissa, joten voinee sanoa, että hän sijaitsee jossain institutionaalisen kirjallisuuden ja undergroundin rajamailla.”
Toivola arvioi, että nuorten taiteilijoiden ja intellektuellien porukka Venäjällä tuntee Vasjakinan hyvin. Ja että nyt vähän suurempikin yleisö alkaa tuntea.
”Oksanan teosten tapaisia julkaisuja myyvät yleensä yksityiset, vähän erikoisemmat kirjakaupat. Moskovassa niitä on ainakin kolme.”
Kuten Falanster pääkatu Tverskajalla.
”Akateeminen ja kirjallisesti suuntautunut nuoriso käy siellä. Keskustelutilaisuuksiakin järjestetään.”
Tai on ainakin järjestetty.
Oksana Vasjakina jatkaa omaa luomistyötään Moskovassa.
”Oksana julkaisi juuri Telegram-kanavallaan kuvan kolmannen romaaninsa kannesta”, Toivola kertoo. ”Kun aloin kääntää Haavaa ja otin yhteyttä häneen, hän oli tekemässä toista osaa sille, mutta onkin näemmä syntynyt trilogia.”
Toinen osa, Aro, ilmestyi Venäjällä viime keväänä. Se kertoo isän kuolemasta. Kolmannessa osassa, Ruusu, vuorossa on tädin kuolema.
”Hän on näissä romaaneissaan hautaamassa koko vanhan, Neuvostoliitossa kasvaneen sukupolven”, Toivola summaa.
Suomennos on Haavan ensimmäinen käännös. Pian sen perään on Toivolan laskelmien mukaan ilmestymässä kymmenkunta muutakin, Euroopan lisäksi Yhdysvaltoja ja Japania myöten.
”Tarkoitus on nyt kirjoittaa nopsaan lausunto Arosta. Jos vaikka sekin kiinnostaisi kustantajaa.”