Entistä vakuuttavampaa Lotta Wennäkoskea on pakko kuunnella keskittyneesti

Harppukonsertossa soolosoitin napsahtelee neulanterävästi ja rämähtelee julkeasti.

Säveltäjä Lotta Wennäkoski kuvattuna elokuussa 2019.

24.2. 15:23

Albumi / nykymusiikki

Lotta Wennäkoski: Flounce, Sigla, Sedecim. Sivan Magen, RSO, Nicholas Collon. Ondine. ★★★★

Musiikin valtionpalkinnon ja taiteilijaprofessuurin myötä 53-vuotiasta Lotta Wennäkoskea voisi sovitella jo kansakunnan kaapin päälle. Mutta ei elinvoimaista musiikkia säveltävä Wennäkoski jouda sinne pölyttymään – ja mahtaako kansakunnalla olla sitä kaappiakaan enää.

Erikoista on, että Wennäkoski rakentaa musiikkinsa elinvoimaa äärimmäisen hiljaisilla, tuskin kuuluvilla sävyillä ja aineettomilla, joskus pelkkää ilmaa sisältävillä laajennetuilla soittotavoilla.

Eteeriset ja soinnittomat soinnit eivät ole nykysäveltäjillä sinänsä harvinaisia, mutta Wennäkoski erottuu joukosta panemalla ne viuhuvaan liikkeeseen ja voimistamalla napakoihin, sykkiviin ja äkkiarvaamatta kasvaviin dynaamisiin pyrähdyksiin.

Vuoden 2017 BBC:n Proms-festivaalin päätöskonserttiin tilattu viisiminuuttinen Flounce sai erinomaisen vastaanoton, ja teos jäi saman tien kiertämään maailmaa. Levyllä se on odotuksia herättävä, vauhdikas alkupala, joka on ohi liian nopeasti.

Harppukonsertossa Sigla (2022) Wennäkoski muuntaa romanttisesta hempeilystään tunnetun soolosoittimen neulanterävästi napsahtelevaksi, vallattomasti hyppiväksi, tuimasti ryöpsähteleväksi ja julkeasti rämähteleväksi rytmidynamoksi. Etualalla ovat väri, rytmi ja perkussiivisuus.

RSO:n harpisti Sivan Magen toteuttaa pökerryttävän tiheästi vaihtuvat soittotavat suvereenisti.

Nicholas Collonin johtama RSO kantaa kortensa kekoon yhtä vaivattoman tuntuisesti. Orkesterisoittimista harpun lähin liittolainen, piano, voisi levyllä silti erottua paremmin. Nopeasti vilahtavia orkesterisooloja olisi voinut nostaa kuuluviin rohkeammin.

Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin satavuotisjuhliin sävelletyn orkesteriteoksen Sedecim (2016) taustalle Wennäkoski etsi vuoteen 1916 liittyviä aiheita.

Sellaisiksi valikoituivat Edith Södergranin runo, ensimmäisessä maailmansodassa muun muassa Verdunin taistelussa asumiskelvottomaksi saastunut ”punainen vyöhyke” Zone rouge ja Erkki Melartinin 5. sinfonia.

Zone rouge on levyn merkillisintä musiikkia. Alku hapuilee kuin miinakentässä pelosta kankeana. Pieniä elonmerkkejä heräilee, mutta ne tukahtuvat ja alkaa kantautua kuin maan alta tuskin kuultava vainajien hyminä. Todellakin: orkesterimuusikot siinä hyrisevät suljetuin huulin.

Levyä on pakko kuunnella keskittyneesti. Kuulokynnyksellä hiipivien ja suhahtelevien jaksojen sekä riemullisesti siivittyneiden voimanousujen välinen dynamiikka on laaja.

Näiden kahden vastakkaisen maailman yhteen kietomisessa Wennäkoski on terävöittänyt säveltäjänprofiiliaan entistä vakuuttavammaksi.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat