Harvoin saa lukea ihmisen kuvaavan elämänsä alkuvaiheita yhtä lakonisesti kuin Ari Jaskari tekee.
”Äitini Maini seurusteli pari kuukautta oikean isäni kanssa. Hän oli silloin kahdeksantoistakesäinen kokematon likka. Mies häipyi kuultuaan äidin raskaudesta. Äiti ei ole paljoa kertonut niistä ajoista. Naimisiin hän meni kirjeenvaihtoystävänsä kanssa. Suku lähinnä pakotti, ettei menisi maine ihmisten silmissä. Oikeaa isääni en ole koskaan tavannut.”
Ote on Jaskarin valokuvakirjasta Oma koti (Musta taide), johon hän on kirjoittanut yhteenvedon elämästään. Valokuviin on tallentunut lähinnä Jaskarin sukulaisia tämän kotipiiristä käsin tarkasteltuna.
Isää kuvissa ei näy, tietenkään, eikä kirjeenvaihtoystävääkään. Äidin mukaan ero oli tullut kirjeenvaihtoystävän huonojen hampaiden takia. Seuraava mies oli komea romani, jonka kanssa kierrettiin maata irtolaisina. Sen jälkeen matkaan tarttui elämäntaiteilija. Tämän kanssa äiti jo perusti kodin Etelä-Savon Anttolaan, Saimaan rantaan. Ja sen järven rannalla Jaskarin koti yhä on.
Pau menee uimaan.
Pitkän ja komean uran tehneen Jaskarin pääosin 1980-luvulla ottamia kuvia katsellessa mieleen hiipii levottomuus. Kuvat ovat samaan aikaan sekä dokumentaarisia että nostalgisia ja taianomaisia. On vaikea hahmottaa mihin aikaan ne liittyvät. Mustavalkoisissa kuvissa ihmiset pulahtelevat uimaan alastomina ja loikovat lämpimillä rantakallioilla. Valo on kuvissa fantastinen. On kuin kadotettu paratiisi pyrkisi kirjan sivuilta huoneeseen.
Kirjan edetessä mieli alkaa kuitenkin muuttua. Tunnelma kuvissa muuttuu vakavaksi, painostavaksikin. Niissä viritellään pyykkiä kuivumaan talvipakkasessa ja tuijotetaan ankarin ilmein kohti kameraa. Vaikuttaa siltä, että kuvattaville veden kantaminen avannosta ei välttämättä ole ollut paluuta luontoäidin hellään syleilyyn.
Samaa todistaa Jaskarin elämästään kirjoittama selonteko. Anttolan Juhanintiellä tunnutaan elävän yhä lähes samalla tavalla kuin siellä on aina eletty. Sähköjä ei ole. Vesi kannetaan yhä pihakaivosta. Paljon eristyksissä muusta maailmasta juopotellaankin. Viimeinen bussi Mikkelistä Anttolaan lähtee jo puoli seitsemän, joten kaupungissa käyminen pitää suunnitella huolella. Tai sitten turvautua epävarmaan liftauskyytiin.
Rahaa ei aina riitä juuri muuhun kuin ruokaan, Jaskari kirjoittaa.
Omakuva.
Lisätietoa Jaskarista antaa kirjan toisen tuottajan Riitta Raatikaisen kirjoittama taiteilijaesittely. Selviää, että 1970-luvun lopulla Jaskari on ollut luontoaktivisti ja asunut Helsingissäkin. Taidekoulun ovet eivät kuitenkaan heti avautuneet, ja hieman yli parikymppinen nuorukainen palasi kotikyläänsä. Myös etelässä tavattu tyttöystävä, useissa kuvissa esiintyvät Pau, muutti sähköttömään mökkiin asumaan.
Hänelle valokuvateos on myös omistettu.
Se kirjasta.
Soitetaan taiteilijalle.
Onnittelut ensimmäisestä omasta valokuvakirjasta! Hienoja kuvia ja melkoinen elämäntarinakin.
On siinä muutamia väärinkäsityksiä…
No kerro, mitä ne on.
Äh, ei niillä ole väliä kirjan kannalta.
Missä muuten sijaitset tällä hetkellä?
Kammarin alkovissa. Mun äiti ja äitin kaksi nuorempaa sisarta on syntynyt tässä kammarissa aikoinaan.
Siskoni Tuula ja Paula.
Kirjan kuvatkin ovat vahvasti sieltä Anttolasta, aivan lähipiiristäsi. Miksi aikoinaan päätit palata Helsingistä Saimaan rannalle asumaan?
Taisin olla kolmekin talvea Helsingissä. Tykkäsin siitä kaupungista. Siellä oli upeita kollegoita ja eläminen ihanaa. Jotenkin alkoi silti tehdä mieli palata tännepäin. Sain sitten tämän rötiskön halvalla vuokrattua.
Kuvaat kirjassa lapsuuttasi rankasti. Uskotko, että se vaikutti uravalintaasi taiteilijana?
Enpä tiiä. Mulla on mielestäni ollu ihan hyvä ja turvallinen lapsuus. En muutenkaan käytä itsestäni taiteilija-nimitystä, se tuntuu hölmöltä. Mä oon valokuvaaja. Eniten muhun on varmaan vaikuttanut yksi tässä kammarissa oleva vanha valokuva, jota aina lapsena katselin. Siinä on isoisä ja hänen siskonsa pieninä lapsina 1900-luvun alussa, ehkä 1908. Ihmettelin, että miten meidän köyhässä mökissä voi olla noin isokokoinen ja hieno valokuva kehyksissä. Toinen tärkeä asia oli keskikoulun kuviksenopettaja, joka huomasi mut ja opetti tekemään kuvia pimiössä. Luontoliitossa sitten tutustuin muihin hienoihin valokuvaajiin, kuten Jopi Luhtaan. Ehkä tunnetkin kaverin.
En taida tuntea. Haluaisitko kertoa erityisesti jostakin kuvastasi?
Mikä niistä kiinnostaa?
No, vaikka tuo Pau nauttii kellumisesta.
Se on mun kuuluisimpia kuviani. Se on ollut Valokuvalehden kannessakin.
Pau nauttii kellumisesta.
Kerro siitä.
Äh… mitähän helvettiä tästä kertoisi… No joo, kesällä me käytiin aina pulikoimassa tuossa paikassa ja pestiin monesti samalla matotkin. Pau tykkäsi uimisesta ja oli hyvä kellumaan. Siinä vieressä pojat rakenteli lauttojaan.
Näyttäytyykö se sinulle nyt idyllisenä kuvana?
Äh, mitä se idylli sitten tarkoittaa…
Niin…
No, kai se on idylli sitten, joo.
Entä nostalgisena?
Enhän mä edes tiedä, mitä nostalgisuus tarkoittaa. Mulla on vaan keskikoulupohja, sori vaan. Helvetin kiva muisto siitä uintireissusta kuitenkin on. Tuo on muistaakseni ainoa kuva, jonka ehdin tilanteesta näppäämään.
Herättääkö joku muu kuva sinussa edelleen jotain erityistä?
No helvetti, ei niissä oo sen kummempaa… Tai mä katon… No, ehkä tuo teknisesti huono kuva, jossa isä näyttää pojalle, miten puujaloilla kävellään. Se on otettu tässä meijän pihalla. Joo, se on kiva kuva, vaikka kehitinkin sen päin persettä.
Hanski teki puujalkoja.
Mikä siinä vetoaa?
Se isän ja lapsen välinen suhde. Tulee tunne, että tuollaista ihmisen elämä pitäisi olla. Vaan ei saatana, nyt sä laitat jonkun otsikon tästä sinne…
Niin.
Älä laita. Keksi itte jotakin.
Äiti ja Hanski ripustavat pyykkiä.
Kun kirjaa katselee eteenpäin, niin kuvat muuttuvat ankarammiksi. Sähköttömässä mökissä elelystä oli varmaan joskus idylli kaukana?
Onhan se vittumoisen ankaraa. Jos on huonokuntoinen ihminen, niin ei jaksa. Pitää jaksaa kantaa vedet ja puut. Nyt mulla on täällä jo sähkötkin, mutta pitkään tuli polteltua kynttilöitä.
Mitä luontoaktivistina ajattelet maailman nykytilasta?
No, enhän mä oikeastaan luontoaktivisti koskaan ole ollutkaan. Tai olinhan mä luontoliitossa mukana, mutta… No, nyt mä unohdin kysymyksen.
Salome toi hiiren näytille.
Siitä luontoaktivismista…
No, lähdin mä kerran Ruotsiin keräämään öljyä. Siellä oli tankkeri vuotanut öljyä mereen Tukholman ulkosaariston edustalla, ja paikalle tarvittiin vapaaehtoisia. Asuin sen ajan Roi Vaaran kanssa Tukholmassa. Tiiätkö miehen? Roihan on performanssitaiteilija.
Niin on.
Luontoliitosta muuten tuli mieleen, kun Pau soitti Koijärvellä viulua niin lähellä nuotioita, että viulun lakkaus alkoi kuplimaan. Ei se ääneen vaikuttanut, mutta ulkonäköön. Siitä on kuvakin.
Kiitos! Tämä alkaakin varmaan olla tässä.
Kiitos. Täytyy sanoa, että ihan fiksuja kysymyksiä.
Ai, niin vielä piti kysyä, mitä Saimaa nykyään sinulle merkitsee?
Saimaa on mulle elämä. Sen takia mä tänne palasin.
Mikä siinä on niin tärkeää?
Nyt mä en ala siitä enempää jauhamaan. Se on pitkä tarina. Pitää päästä kuselle.
Kiitos haastattelusta.
Paula ja Make lujalla helteellä.
Ari Jaskari: Oma koti/ Sweet home. Musta taide 2023. Tuottajat Riitta Raatikainen ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Graafinen suunnittelu Jorma Hinkka.