Eräänä vuoden 1997 alun iltana legendaarisen Fillmoren lavalla San Franciscossa Tom Petty mainitsi biisien välissä, että: ”Ai niin, tämä keikkamme välitetään livenä radiossa. Sekä internetissä, mitä ihmettä se sitten lieneekään.”
Kaikkiaan Petty teki Heartbreakers-bändinsä kanssa tammi-helmikuun aikana Fillmoressa 20 keikkaa.
”Haluan vaan soittaa”, Petty sanoi San Francisco Chroniclen haastattelussa keikkaputken alla, ”ja päästä toviksi pois videoiden ja levyjen maailmasta.”
Vähänpä Tom Petty (1950–2017) vielä tiesi, mistä kaikesta muusta hänen olisi myöhemmin pitänyt päästä pois saadakseen soittaa ihan mitä haluaa.
Viime joulun alla rockin ikä-ihmiset saivat lahjakseen kolmen viinyylin otannan Tom Petty & The Heartbreakers: Live at the Fillmore, 1997. Erilaisia cd-nippuja kyseisestä rockin riemujuhlasaatosta löytyy myös. Sekä peräti kuuden vinyylin suuruudenhullu paketti, jota en ole koskaan nähnyt missään myymälässä.
Parempi onkin, että en näe, sillä jo kahden tunnin ja 33 kappaleen ”maistiainen” riemastuttaa yli varojen. Maailmantähti porukoineen nautiskelee olostaan talonbändinä, ja toisin päin: yleisö pääsee kuin perheenjäseniksi yhtyeeseen.
Solistimme ihmettelemän internetin Best Classic Bands -sivustolta löytyy nyt sellainenkin video, jossa nuori nainen hihkuu hankkineensa lipun seitsemälle sydäntensärkijöiden Fillmore-illalle.
Ne kaikki illat olivat erilaisia, sillä rupeamaa varten treenaamastaan noin 60:n kappaleen ohjelmistosta bändi noukki milloin mitäkin, hiukan myös illasta toiseen vaihtuvista artistivieraista riippuen.
Kolmen vinskan versiolla Petty kiittää Roger McGuinnia (s. 1942) ”mentorikseen”, ja yhdessä he tarjoilevat hurmokseen muutaman varhaisen The Byrds -klassikon.
Kolmisenkymmentä vuotta yhdessä soittaneet Heartbreakers-ukot Mike Campbell (vas.), Howie Epstein, Tom Petty ja Benmont Tench saivat lopulta tähtensä Hollywoodiin.
Pettyn kynästä lähti kymmeniä loistoralleja ja -balladeja, mutta silti puolet Fillmoren iltojen ohjelmistosta koostui lainakappaleista, kuten usein muulloinkin hänen kiertueillaan. Esiintyessään hän ei ollut tähti vaan kuuntelijoidensa tavoin rockin rajattoman ilon nautiskelija, poika Floridan pikkukaupungista.
Se vetoaa. Ja saa jopa Chuck Berryn puhkikuluneimmat Bye Bye Johnnyt kuulostamaan Fillmoressa liki tuoreilta.
”Me vaan haluamme palata siihen, minkä pystymme ymmärtämään”, Petty totesi Chroniclelle.
Harvoin nostalgiasta noin kauniisti puhutaan. Se kun helposti mielletään pelkästään pumpuliseksi paoksi pois jostakin vastenmielisestä tai vaikeasta.
Vaan mitä vikaa elämänilossa on? Saati sen antamisessa muille.
Juuri sitä Petty tarjosi parinkymmenen levyn mittaisella urallaan, toisinaan pisteliäin sanakääntein.
Voinee sanoa niin, että Petty oli juuri sellainen ”song and dance man”, jollainen myös Bob Dylan omasta mielestään on, vaikka muu maailma muuta paljon vakavampaa hänestä väittää. 1980-luvun lopun Traveling Wilburys -kokoonpanossa kundit myös remusivat yhdessä.
Pettyn yhdessä kitaristi Mike Campbellin ja kosketinsoittaja Benmont Tenchin kanssa luoma sointimaailma ammensi niin amerikkalaisen kuin brittiläisenkin liki iskelmällisen rockin 1960-luvun lopun sävyistä. Se kantoi hyvin aina vuoden 1976 ensilevystä viimeiseksi jääneeseen Hypnotic Eye -kiekkoon (2014) saakka.
Vaikka pitkän uran varrella kaikki kerittiin kuulla jo moneen kertaan, eikä Petty koskaan edes yrittänyt kummoisia tyylimuutoksia, viimeinen levy nousi – yllättävää kyllä – aivan hänen parhaittensa Damn the Torpedoes (1979) ja Wildflowers (1994) tasolle.
Poppi miehen tiellä piti.
Tom Petty & The Heartbreakers: Live at the Fillmore, 1997. Warner. Kolme levyä.