”En usko nuoriin tai uusiin šamaaneihin. Šamaaniksi synnytään eikä sitä voi opettaa.”
Näin sanoo Anastasia Lapsui. Lapsuin isän isä Sujeroma oli merkittävä šamaani, yksi viimeisistä, hän arvelee. Lapsui (s. 1944) ei ehtinyt koskaan tavata isoisäänsä, joka kuoli vuonna 1938. Stalinin aikaan šamaaneja vainottiin, joten perinne alkoi hiipua.
”Olen tuskin nähnyt oikeaa šamaania sitten nuoruuteni”, hän sanoo.
Sen sijaan Lapsuilla on jäljennös isoisänsä rummusta.
Kun šamaani kuolee, hänen rumpunsa kalvo puhkaistaan. Lapsui ottaa jäljennöksenkin esiin vain harvoin eikä koskaan rummuta.
”Šamanismi on hyvin henkilökohtainen asia eikä rumpu ole mikään lelu. Minä en ole šamaani enkä soita rumpua, ettei kukaan erehtyisi luulemaan, että esitän sellaista”, Lapsui sanoo.
Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio esittelivät kirjaansa helmikuun puolivälissä.
Anastasia Lapsui syntyi Jamalin niemimaalla kodassa, kuten lukemattomat nenetsien sukupolvet ennen häntä. Šamaanien ohella koko elämäntapa on katoamassa.
Vielä vuonna 1990 nenetsit elivät pitkälti samaan tapaan kuin 1840-luvulla, jolloin kansatieteilijä M. A. Castrén kävi tutkimassa heitä ja heidän kieltään.
”Vuonna 1990 nenetsit olivat ainutlaatuinen kansa. Muut olivat jo länsimaistuneet, mutta heidän elämässään uutta edustivat lähinnä kamiina ja öljylamppu”, Markku Lehmuskallio kertoo.
Lehmuskallio (s. 1938) oli aloittanut dokumenttielokuvien tekemisen jo 1970-luvulla. Vuonna 1990 hän kävi ensimmäistä kertaa tutustumassa nenetseihin. Tekeillä oli elokuva Minä olen (1992), joka kertoi pohjoisten kansojen taiteesta.
Lapsui työskenteli tuolloin radiotoimittajana ja toimi oppaana kuvausryhmälle. Jo aiemmin hän oli opastanut japanilaista ja tšekkiläistä ryhmää.
”Japanilaiset olivat tyytyväisiä, kun tarjosin heille neuvostoliittolaisen totuuden, poronlihaa, teetä ja vähän vodkaa. Mutta huomasin pian, ettei Markku uskonut sitä. Hän tunsi taustaamme yli sadan vuoden ajalta. Siksi otin hänet vakavasti”, Lapsui muistelee.
Taivaanvalot Ob-joen eteläpuolella maaliskuussa 1991. – Kirjan kuvitusta.
”Olin viettänyt kaksi vuotta saamelaisten kanssa, joten tunsin poronhoitoa. Heidän elämäntapansa oli joskus samanlainen kuin nenetsien. Nenetsit olivat vielä täyspaimentolaisia. Perheet vaelsivat 1 500 kilometriä vuodessa porojen mukana”, Lehmuskallio sanoo.
Jabtane Japtik näskää eli ohentaa porontaljaa vieressään tytär Lena vuoden 1991 heinäkuussa otetussa kuvassa. Nenetsinaisen työhön kuuluu valmistaa perheelle vaatteet ja huoltaa ne. – Kirjan kuvitusta.
Tatjana Nerkagi ja kahdeksankuinen Misha-poika heinäkuussa 1991. – Kirjan kuvitusta.
Lapsuista ja Lehmuskalliosta tuli pariskunta, ja he ovat tehneet nenetsien elämästä sekä lukuisia dokumentteja että näytelmäelokuvia. He ovat siis seuranneet ja tallentaneet kansan elämää jo kolme vuosikymmentä.
Nenetsit ovat arvostaneet heistä tehtyjä dokumentteja. Niissä he ovat voineet määritellä, mitä sai kuvata. Näytelmäelokuvissa sen sijaan on nähty asioita, jotka eivät heidän mielestään kuulu muille.
”Kaikkea ei voinut kertoa dokumenteissa. Siksi teimme myös näytelmäelokuvia. Nenetsit suuttuivat erityisesti, kun Anastasia esitti šamaania elokuvassa Sukunsa viimeinen. Onneksi häntä ei voi tunnistaa kohtauksesta”, Lehmuskallio sanoo.
Hati harjoittaa porovaljakkoaan Jar Salessa järjestettäviin porokilpailuihin huhtikuussa 1991. – Kirjan kuvitusta.
Vuoden 1991 kahdella matkalla, maaliskuussa ja heinäkuussa, oli mukana myös Markku Lehmuskallion veli, valokuvaaja Pekka Lehmuskallio. Hän otti yli 5 000 valokuvaa, ja lähinnä niistä on nyt koottu kirja Jäähyväiset tundralle – Siperian nenetsien matkassa (SKS).
Nadežda Klimova valmistaa porokeittoa. – Kirjan kuvitusta.
Aleksandr Klimovin (oik.) teurastaman poron äärellä ruokailevat hänen vaimonsa Antonina ja tytär Katja. Perhe on hanteja. – Kirjan kuvitusta.
Markku Lehmuskallio halusi tallentaa nenetsien elämäntapaa, koska jo 1990-luvun alussa näkyi, että se katoaisi samaa tietä kuin muiden pohjoisten kansojen perinteet.
Nykyaikaistumisen ohella nenetsien elämää on muuttanut myös kaasu. Ennen Ukrainan sotaa 80 prosenttia Euroopan kaasusta tuli Jamalin niemimaalta. Kaasuputket halkovat maisemaa ja katkovat porojen vaellusreittejä.
Nykyisin monet nenetsit ovat asettuneet aloilleen.
Poromies Aleksandr Klimovin ruokakunta heinäkuussa 1991. Antonina (vas.) , Aleksandr, Anastasia Lapsui, Katja, Tasia, Nadežda ja Galina. Anastasia Lapsui on isän äidin puolelta samaa sukua. Aleksandr on poromies ja vaimo Antonina on kotaemäntä. Sisko Nadežda ja äiti Galina ovat Aleksanderin huollettavina. – Kirjan kuvitusta.
”Aiemmin nenetsit eivät tehneet mitään ylimääräistä kannettavakseen. Jokaisella perheellä oli pyhä reki, jossa kulkivat pyhät esineet ja esi-isät. Muuten heidän taiteensa oli lauluissa ja tarinoissa, jotka välittivät historiaa uusille polville”, Lehmuskallio kertoo.
Jokaiselle lapselle tehtiin perinteisesti oma laulu opastukseksi ja varjelukseksi elämään. Lapsui teki sellaisen vielä pojalleen. Hänen lapsenlapsilleen ei ole enää tehty lauluja.
”Kun poikani syntyi, tein laulun siitä, millainen ihminen hänen pitäisi olla. Meidän laulujamme ei kirjoitettu paperille. Jokainen lauloi tavallaan. Enää vanhat laulavat”, Lapsui sanoo.
Vladimir Lena-tyttärensä kanssa maaliskuussa 1991. – Kirjan kuvitusta.
Poron vatsalaukku on katettu ateriaa varten pöydälle. Vatsalaukussa on veren lisäksi poronlihaa ja keuhkot. – Kirjan kuvitusta.
Nenetsien kielikin uhkaa kadota. Tosin niin arvioidaan käyvän 70 prosentille maailman kielistä tällä vuosisadalla.
”Poikani puhuu vielä nenetsiä hyvin, mutta hänen poikansa käyttävät sitä vain, kun haluavat jotain minulta”, Lapsui kertoo.
Lapsuin pojanpojat asuvat kaupungissa ja puhuvat venäjää. Toinen on hyvä urheilussa ja opiskelee kiinaa. Toinen taas hallitsee tietokoneet. Laulamisen ja tarinankerronnan ovat korvanneet televisio ja internet.
Perinnetarinoiden kertomisen sijaan keskustellaan tv-sarjojen henkilöhahmojen vaiheista, Lehmuskallio huomauttaa.
Irina Hudi valitsee vetoporoja heinäkuussa 1991. Porot kootaan joka aamu kodan edustalla olevaan karsinaan, josta jokainen perhe ottaa päivän mittaan tarvitsemansa vetoporot. Sen jälkeen lauma päästetään vapaaksi. – Kirjan kuvitusta.
Nuorten täytyykin oppia englantia ja uutta teknologiaa, jos haluavat päästä hyviin ammatteihin – ihan kuin kaikkialla muuallakin.
”Eihän elämä ole museo. Se muuttuu”, Lapsui huomauttaa tyynesti.
Emmepä elä mekään enää pirteissä päreen valossa. Miksi nenetsien pitäisi syntyä ja kuolla kodassa?
Siitä elämäntavasta on todisteina Lapsuin ja Lehmuskallion 18 yhteistä elokuvaa ja nyt kirja Pekka Lehmuskallion valokuvista. Ne käyvät arvokkaammiksi ja kiehtovammiksi sitä mukaa kun perinne jää kauemmas historiaan.
Anastasia Lapsui, Markku Lehmuskallio, Pekka Lehmuskallio ja Kirsikka Moring: Jäähyväiset tundralle – Siperian nenetsien matkassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 192 s.
Anastasia Lapsui (vas.) ja Markku Lehmuskallio. – Kirjan kuvitusta.