Tietokirja
Pekka Visuri – Heikki Talvitie: Kylmän sodan päätös. Draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä. Into. 325 s.
Kun Neuvostoliitto 1990-luvun taitteessa rysähti nurin, maailmalla levisi usko, että yli 40 vuoden kylmälle sodalle ja vihanpidolle painetaan nyt päätepiste. Että konfliktit ovat haihtumassa, demokratia voitolla ja suurvallat käyskentelevät lampaina kedolla.
Historia teki loppuaan.
Viimeistään vuosi sitten Putin sinetöi vastakkainasettelun paluun, täysimääräisesti. Hyökkäys Ukrainaan sysäsi maailman kuolemanvakavaan tilanteeseen – ehkä pahempaan kuin koskaan kylmän sodan vuosikymmeninä. Eikä loppuratkaisua tiedä kukaan.
Tällaisina aikoina on eskapistisen rauhoittavaa lukea Kylmän sodan päätös -teosta. Prosessin välitön ratkaisu tiedetään, kuten historiallisissa tarkasteluissa useimmiten.
Kirjoittajina ovat Heikki Talvitie (s. 1939) ja Pekka Visuri (s. 1942), molemmat todistusvoimaisia aikalaisia. Talvitie toimi 1988–1992 Suomen Moskovan-suurlähettiläänä ja everstiluutnantti Visuri kantaupseerina ja sotilastutkijana.
Kirjoittajat tähyävät lähinnä Suomen valtiojohdon orientaatioita. ”Miten hyvin päättäjät olivat selvillä kansainvälisestä kehityksestä ja mitä päätöksistä seurasi?”
Ratkaisevia suuntia olivat Talvitien tarkastelema Moskova, ja toisaalta Keski-Eurooppa, josta Visuri analysoi etenkin Itä-Saksan alasajoa ja Saksojen yhdistymistä.
Klassinen kohtalonkolmiomme: Moskova–Berliini–Helsinki.
Pääministeri Esko Aho puhui lehdistölle 25.8.1991 presidentinlinnan ovella, kun Suomi päätti solmia diplomaattisuhteet Baltian maihin. Ahon takana ulkoministeri Paavo Väyrynen.
Talvitie oli diplomaatti hankalassa paikassa, hyvin hankalana aikana. Hän ylläpiti Moskovassa monitahoisia kontakteja ja raportoi tiuhaan Helsinkiin. Raportointi tukevoitti Holkerin ja Ahon hallitusten ja presidentti Koiviston päätöksentekoa, ainakaan siltä osin ei tiedonpuutteesta kiikastanut.
Talvitien raportit ovat kirjan itäisten jaksojen perusta. Hän piirtää muutosten vyöryn ja tilkitsee kuvaa omin havainnoin ja muistoin.
Muutos kulminoitui jo toukokuussa 1990 Jeltsinin noustessa Venäjän federaation keulaan, ja yltyvää valtataistelua Gorbatšovin kanssa seurattiin syksyyn 1991, Jeltsinin voittoon asti.
Koivisto ja Suomen muut johtajat laskivat kauan Gorbatšovin varaan. Liiankin kauan? Ottamatta siihen jyrkästi kantaa Talvitie tuo esiin runsaasti tietoja voimasuhdekehityksestä, joiden pohjalta olisi ollut lupa tehdä toisiakin ratkaisuja.
Mutta on tunnettua, miten vahvaa Koiviston Gorbatšov-sympatia ja Jeltsin-antipatia oli.
Jopa liikuttava on tapaaminen marraskuussa 1990 Pariisissa, jolloin neuvostojohtaja oli hermona ja otti lounaalla runsaasti viiniä. Iltapäivällä presidentit istuivat hetken kaksin, ”Gorbatšov puhui levottomasti, pitäen kaksin käsin TP:n [Koiviston] käsistä. Jälleen hän puhui huolestuneena Baltian tilanteesta, toistaen kahteen kertaan: ’Olkaa valppaana’”, neuvonantaja Jaakko Kalela kirjasi.
Elokuun 1991 kaappauskriisin aikaan Talvitie informoi Moskovasta tiiviisti Helsinkiä. Tilannekuvat ovat tarkkoja, ja hän oli myös ensimmäisten joukossa suosittelemassa Baltian maiden itsenäisyyden tunnustamista. Koivisto ja Ahon hallitus päättivät niin 25. elokuuta.
Jälkikuvana Talvitie toteaa, etteivät Gorbatšov ja Jeltsin olleet läntisin mittapuin demokraatteja – ja että toisaalta lännen harhaa oli se, että demokratian ylipäänsä saisi hetkessä juurrutettua vuosisatojen yksinvaltaiseen kulttuuriin.
Visurin panos on lähinnä tutkimuksia kokoavasti referoiva. Saksan jälleenyhdistymiseen – erilaisine heijastuksineen – hän luo selväpiirteisen katsauksen.
Samaten siitä, miten ratkaisevasti Venäjän ja lännen tulkinnat Naton tulevasta itälaajentumisesta erkanevat. Mitä vuoden 1990 kokouksissa sovittiin vai sovittiinko yhtään mitään?
Suomen peruuttamatonta käännöstä EU-tielle vuoden 1992 alkupuolella kirjassa kuvataan sävykkäästi.
Yya-ajan loppua ja väistymistä EU-ajan tieltä ovat aiemmin analysoineet muun muassa Jaakko Blomberg Vakauden kaipuu -kirjassaan (2011) ja Juha-Matti Ritvanen Mureneva kulmakivi -väitöstutkimuksessaan (2021). Näiden teosten vankkaa hahmotusta Talvitie ja Visuri eivät pyrikään kumoamaan, vaan tiivistävät sitä monin paikoin omine tietolisineen ja tulkintoineen.