Romaani
Heini Röyskö: Ja samassa tuli hiljaisuus. Karisto. 212 s.
Heini Röyskön kolmas romaani Ja samassa tuli hiljaisuus muistuttaa, että mennyt elää nykyisyydessä. Raskaimmat taakat jokaisen on kannettava yksin.
Kokkolasta kotoisin olevan ja Helsingissä asuvan Röyskön (s. 1975) kaksi aikaisempaa romaania Mustat ikkunat (2017) ja Paratiisin valo (2019) ilmestyivät omakustanteina. Ensiksi mainittu paikantuu lähetyskentille, toinen helluntaiseurakuntaan.
Kolmas romaani tulee Karistolta. Se lähtee liikkeelle Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä 13. huhtikuuta 1976.
Onnettomuus ei pääty jälkien raivaamiseen, muistuttaa Heini Röyskön romaani.
Verkkokalvolle piirtyy uutiskuva, jossa 40 valkoista arkkua lepää Lapuan tuomiokirkon edessä. Aakkosjärjestyksessä 35 naista ja 5 miestä. Äitejä, isiä, rakkaita.
Hautajaisissa paikkakuntalaisten suru oli yhteistä ja julkista. Presidentti Urho Kekkonenkin oli paikalla. Röyskö on tallentanut romaaniinsa hyvin paitsi lapualaisten kärsimyksen, myös pönöttävän 70-luvun.
Loppusanoissa kirjailija toteaa, että todellisuudessa tuomioistuin ei löytänyt syyllisiä tälle onnettomuudelle. Kertomuksesta käy kuitenkin ilmi, että työturvallisuuteen ei ollut kiinnitetty riittävästi huomiota.
Tuskin on sattuma, että Seinäjoen kaupunginteatterissa sai viime syksynä ensi-iltansa Anne Koski-Woodin näytelmä Patruunatehdas. Kun kaipaus maalaa lakeuden. Kuka olisi uskonut viisi vuotta sitten, millaisten katastrofien keskellä Euroopassa parhaillaan eletään.
Uutiset tavoittavat tapahtumat, fiktio pureutuu tunteisiin. Röyskö kuvaa melankolisin sanakääntein Joukon, vaimonsa menettäneen miehen, tuskan. Työläisperheen tavallinen arki muuttui yhdessä pamauksessa epätavalliseksi.
Jouko käy tunnistamassa Leenan ruumiin terveyskeskuksen kellarissa. Suru raapii mielestä muiston toisensa jälkeen. Kaikki näyttää toisenlaiselta kuin vaimon eläessä:
”Hän kaipaa Leenan pehmeää ihoa, kosketusta, puristuksia ja hipelöintiä. Leenan kanssa päivissä oli kipinää, sillä hän ei oppinut koskaan täysin aavistamaan naisen seuraavaa ajatusta.”
Joukon ja Leenan tarinan kanssa lomittain kulkee kahden lukiolaisen tarina. Siinä palataan Röyskön aikaisempien romaanien uskonnollisiin aiheisiin.
Helluntailainen tyttö ja painia harrastava poika ovat kauppalan silmäätekevien lapsia. Urheilijapoika on päättänyt saada ihailemansa ansarikukan, mutta painimolskillakin säännöt tuntuvat olevan reilumpia kuin helluntaiseurakunnassa.
Onnettomuuden uhrien kokemuksista Röyskö kirjoittaa koskettavasti, mutta uskovan tytön ruumiin ikävästä kliseisesti.
Romaanin lopussa piipahdetaan vielä Niilo Yli-Vainion herätyskokouksessa, jossa seurakuntalaiset kaatuilevat rukouksen voimasta. Ei-uskovat näkevät saarnaajan pellenä, uskovat lähes messiaana.
Minusta romaani ei olisi kaivannut lainkaan Yli-Vainiota, vaikka hän vaikuttikin Lapualla 70-luvulla. Lupaavasti alkanut traumafiktio muuttuu loppua kohti hengelliseksi jargoniksi ilman kytköstä tehtaalaisten kärsimyksiin.
Lestadiolaisista ja helluntailaisista on kirjoitettu viimeisen kymmenen vuoden aikana monta puhuttelevaa romaania. Päällimmäisenä mieleeni muistuvat Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013), Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät (2017) ja Suvi Ratisen Matkaystävä (2019).
Röyskön romaania en tähän riviin sijoittaisi. Mutta sillä on kuitenkin ansionsa muistuttamassa tosiasiasta, että onnettomuus ei pääty jälkien raivaamiseen.
Oikaisu 25.2. klo 13.55. Yhtenäistetty Heini Röyskön etunimi oikeaan muotoon. Aiemmin tekstissä oli mukana myös virheellinen muoto Henni.