Tietokoneen ruutu aivan kuin valaistuu, kun yhteys aukeaa. Ilta on Helsingissä jo pimentynyt, mutta Portugalissa kello on vasta neljä iltapäivällä. Miira Sippola istuu talonsa terassilla Lounais-Portugalissa – maailman laidalla Sagresissa, kuten vuosituhansien ajan ajateltiin.
Atlantti on muutaman sadan metrin päässä, se vilahtaa ruudulla, kun Sippola myöhemmin hakee laturin sisältä talosta. Ääretön sininen, horisontti vakaa viiva.
Meri, se Sippolan on Euroopan kulmalle oikeastaan johdattanutkin. Mutta matka on ollut polveileva.
”Tämä kaikkihan lähtee pitkän ajan takaa, koko siitä mun teatteriohjaamisesta.”
Miira Sippola on teatteriohjaaja, kyllä. Mutta hänen taiteenlajinsa – teatteriryhmän taide – hahmottuu hänen Helsinkiin kaksikymmentä vuotta sitten perustamansa Myllyteatterin kautta. Teatteriryhmän taide -termillä tarkoitetaan tyypillisesti sitä, että teatteriryhmässä on auteur-ohjaaja, joka luo ryhmälle aivan oman esitystaiteellisen tyylin.
Sellainen ohjaaja Sippola Myllyteatterissa oli. Hän johti teatteria yli 15 vuotta ja suunnitteli sekä toteutti yhdessä teatterin ympärille kasvaneen työryhmän kanssa lukuisia esitysprojekteja. Niitä esitettiin Suomessa ja ulkomailla vaihtuvissa paikoissa, esimerkiksi Myllysalissa Suomenlinnassa, Rautatientorille rakennetulla näyttämöllä, Espan lavalla keskellä talvea.
”Esityspaikka on aina ollut keskeinen osa sitä juttua. Mutta se, että aina aloittaa tuotannon rakentamisen alusta vaatii kyllä voimia. Etenkin kun vapaan teatterikentän resurssit ovat maassamme hyvin pienet.”
Sippola, joka jo kasvuympäristössään Lapualla oli omaksunut tekemisen meiningin, ei kuitenkaan koskaan ajatellut työmäärää. Taiteellinen palo kulloisenkin esityksen kanssa oli siihen liian voimakas.
”Minulla on aina ollut vahva itseymmärrys siitä, mitä mun täytyy tehdä. Kun olen saanut esitysidean, on se tuntunut melkein jumalalliselta tehtävältä. Sen ympärille aloin rakentaa tuotantoa.”
Eikä Sippolan kutsu käynyt koskaan pieniin ideoihin. Hän kuvailee, että hänen pyrkimyksensä on aina ollut ikään kuin aiheeton ja aineeton.
”Minulla on aina ollut yksi ja sama halu siitä, mitä kaipaan näyttämöllä nähdä. Myöhemmin analysoin, että pyrin aina kohti kokemusta, josta estetiikan kursseilla käytettiin sanaa ’ylevä’, suuri, yli tajunnan menevä. Sellaista mä aina yritin sinne näyttämölle.”
Metaforana ja esityksien pääeetoksena kulki karuselli. Näyttämö piti saada kuin pyörimään.
”Että tämän täytyy olla sellainen kaaosmainen, vinhasti pyörivä mielen karuselli.”
Portugaliin Miira Sippola tuli ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun oli vuonna 2010 ohjannut Helsingin keskustassa esitettävän spektaakkelimaisen pääsiäisnäytelmän Via Cruciksen.
”Menin taiteilijaresidenssiin ajatuksella, että nyt pois spektaakkeleista ja näyttämön intensiteetistä joksikin aikaa.”
Vaan toisin kävi. Residenssi oli alueella, jossa on lukuisia hylättyjä marmorikaivoksia. Sippola kävi katsomassa niitä – ”upeita valkoisia louhoksia valkoista kiveä, keskellä järvi” – ja kuuli, miten päässä alkoivat kaikua Danten Jumalaisen näytelmän alkusäkeet.
”Midways in my life's journey, I found myself in dark woods, the right road lost... Sitten sitä ei taaskaan voinut välttää, olin että ’ei hemmetti, tämä on pakko tehdä’.”
Alkoi Sippolan elämän suurin taideprojekti, johon haasteita lisäsivät Euroopan 2010-luvun talouskriisi, monikansallinen iso työryhmä sekä olosuhteet, jotka olivat välillä kuin suoraan Danten helvetistä.
”Yli kolmenkymmenen asteen helteessä paahdettiin sitä jumalaista komediaa, ja sielläkin olin, että tää kaivos pitää saada pyörimään!” Sippola muistelee hieman huvittuneena, lisää sitten:
”Saatiinkin.”
Tässä maisemassa, villikissa Totoron ja chichuahua Pablon seurassa, ovat syntyneet myös sanat Anna-Mari Kähärän Praia Santa -kappaleeseen, joka päättää tämän vuoden naistenpäiväkonsertin Musiikkitalossa lauantaina 11.3. ”Praia Santa on privaattibiitsini tässä kukkulan alla. Korona-aikana syntyneet sanat summaavat monia mystisiäkin asioita.”
Kirjoittaminen, joka oli aina kulkenut Sippolan mukana, mutta jäänyt lapsipuoleksi teatteriprojektien katveeseen, sai vielä jäädä.
Mutta luotuaan Myllyteatteriin Tapaus Gaalan (2014–2015) ja Kolgan (2016–2017), oli takki tyhjä.
”Kolga loppui niin, että henkilö tulee näyttämön eteen kuin merenrantaan, katsoo horisonttiin. Sen esityksen myötä oli tunne, että jotain on nyt taiteellisesti saavutettu. Ja psyykkisesti olin aivan lopussa.”
Loppuunpalaminen johti Sippolan sanoin ”totaaliseen luopumiseen tavoitteista ja ponnistuksista”.
”Se on ollut iso henkinen prosessi, joka jatkuu yhä. Mutta sitä kautta alkoi laskeutuminen rauhaan ja kohti hiljaisempaa elämäntapaa. Kohti kirjoittamista.”
Viimeisenä Myllyteatterin syksynään 2018 Miira Sippola palasi tuttuun portugalilaiseen marmorikaivosalueen residenssiin kirjoittamaan. Silloin iski vanha kaipuu, joka aikoinaan oli vetänyt hänet asumaan Irlantiin.
”Olen oikeasti addikti meren suhteen. Se on mulle niin suuri hyvinvoinnin lähde.”
Sippola piirsi karttaan kolmion, jossa Sagres oli keskellä ja päätti:
”Mä lähden tonne reunalle.”
Parin–kolmen asunnon jälkeen löytyi vuokralle pieni mökki, jossa Miira Sippola nyt antaa tätä haastattelua. Viikonloppuna on vietetty etukäteen synttäreitä ystävien – paikallisten sekä Suomesta vierailleiden – ja käymässä olleen Vilma-tyttären kanssa.
Elämä on hyvää.
Sippola ui melkein joka päivä, kirjoittaa säännöllisesti. Työn alla on pitkä käsikirjoitus ja viimeistelyprosessissa on runokokoelma, jonka työnimi on Seitsemää meren reunaa.
”Merihän on kliseinen aihe. Mutta kaiken uhalla haluan kirjoittaa siitä.”
Osansa runoissa saa varmasti myös kysymys, joka aina on askarruttanut Sippolaa.
”Että mitä siellä horisontin takana on.”
Kuka?
Miira Sippola
Syntyi 1973 Lapualla.
Ylioppilaaksi Madetojan musiikkilukiosta 1993.
Teologian maisteri Helsingin yliopistosta 1999.
Teatteriopintoja Teakissa, Yhdysvalloissa SITI Companyssa ja Japanissa Tadashi Suzukin teatterissa.
Perusti Myllyteatterin 2003, johti sitä vuoteen 2019.
Kirjoittanut, ohjannut ja tuottanut muun muassa esitykset Kolga, Tapaus Gaala, Saari, Divina Commedia, Lootin vaimo. Ohjauksia esitetty myös Italiassa, Puolassa, Portugalissa, Skotlannissa ja Irlannissa.
Palkintoja mm. Skupi ITF-festivaalin Best Performance Skopjessa Makedoniassa 2012 ja Teresa Pomodoro -palkinto Milanossa 2017.
Runoja julkaistu Nuori Voima- ja Nihil Interit -lehdissä. J. H. Erkon palkinto vuosina 1999 ja 2003.
Oli mukana kulttuurialan korona-ajan Mitta on täysi -työryhmässä.
Perheeseen kuuluu aikuinen tytär ja Pablo-koira.
Asuu Helsingissä ja osittain Portugalissa.
Täyttää 50 vuotta keskiviikkona 8. maaliskuuta.