Romaani
Juha Seppälä: Merille. Siltala. 213 s.
Porilaisen Juha Seppälän (s. 1956) romaanit tuntuvat jatkuvan nykyään siitä, mihin edellinen jäi. Näissä kirjoissa Seppälä antaa lukijoilleen näennäisen juonen, jonka varjolla voidaan esittää yhteiskunta- ja kulttuurikritiikkiä.
Keino on niin tietoinen ja esillä, että lukijaa ei edes yritetä narrata luulemaan muuta.
Sankariajassa (2018) etsittiin ensimmäistä Suomen lippua, mutta käsiteltiin tarinataloutta sekä kansallisten tarinoiden samanaikaista tarpeellisuutta että keinotekoisuutta. Syntymättömän testamentissa (2020) kertojana toimi sikiö, jonka kautta vietiin äärimmäisyyteen omasta elämästä kirjoittaminen.
Tarinalla on aina ollut voimaa, mutta arvoa sillä on tätä nykyä vain, jos se on omasta elämästä. Syntymättömän testamentin jälkeen vain parissa vuodessa on tapahtunut kirjallisessa kulttuurissa paradigman muutos, jossa kukaan kirjailija tai kustantaja ei enää viitsi edes mainita sanaa autofiktio – paitsi jos tyyliä parodioi, kuten Harry Salmenniemi uudessa Varjotajunta-kirjassaan.
Omakohtaisuus toki muistetaan mainita medialle lähetetyissä tiedotteissa.
Myöhemmin on kiinnostavaa nähdä, kuinka kirjallisuudentutkimus reagoi tähän muutokseen, jos reagoi. Esimerkiksi autofiktiotutkimus ei ole kunnolla tuntunut ehtivän edes käynnistyä Suomessa. Kirjallisuushistorian näkökulmasta Marcel Proustista alkaen koko käsitteen mielekkyyden voi toki ylipäätään kyseenalaistaa.
Julkisessa kirjallisuuskeskustelussa tuntuu tätä nykyä olevan karrikoidusti vain kaksi haaraa.
Ensiksi on taloudellinen, jossa tuijotetaan lukuja ja ulkokirjallisia seikkoja kuten sitä, kuinka paljon vähemmän Finlandia-voittaja myi kuin aiemmin, kuinka paljon äänikirjan suosio nousee, onko ääni lukemista, tuhoutuuko koko ala, onko kirjailijalla kengät ja minkä hintaiset.
Toiseksi on paljon vähemmän näkyvä tutkimuksellinen ja ihana elitistinen jurnuttaminen, joka tulee olevaksi esimerkiksi kirjallisuustapahtumissa, joissa jaksetaan keskustella vielä jotain sisällöstäkin.
Seppälän uutuudessa tarinoista ja niiden kritiikistä on edetty jo kirjallisuuden viimeisiin kuolonkorahduksiin. Jos edellisissä kirjoissa Seppälä on melko suorasukaisesti mutta yhä vain sivumennen todennut kirjallisen kulttuurin ongelmia, niin Merille julistaa kirjallisuuden menettäneen lopullisesti merkityksensä.
Se on kyynisen kärjistävää, mutta ehkä joskus taiteessa niin tarvitsee ollakin. Seppälä kirjoittaa: ”’Kirjat’ olivat nyt ääniä, ihmispuhetta. Puhuttiin ’äänikirjan kirjallisuudesta’ tarkoitettaessa kirjatonta kirjallisuutta, aidon cocktailelämyksen mahdollistavaa viinatonta viinaa.”
Kertoja on epäonnistunut kaunokirjailija, joka ei päässyt omissa kirjoissaan juuri kymmentä sivua pidemmälle, mutta on tehnyt tietokirjoja sekä kääntänyt kirjallisuutta. Hän alkaa polttaa kirjahyllynsä niteitä, mutta säästää parhaat, jotka aikoo haudata saaressa sijaitsevalle kaverinsa mökille.
Kirjat on tarkoitus haudata torpedon sisällä. Merille sisältää paljon tällaisia mielikuvituksellisia ja kauniin outoja yksityiskohtia.
”Olin kuullut väitettävän, että ainut varma tapa suorittaa oma täydellinen katoamisensa oli hypätä ruotsinlaivalta mereen yön pimeydessä, mutta vasta saariston mentyä, kaukana ulkomerellä. Sen kylmässä pohjassa eli kilkkejä, siiroihin lukeutuvia äyriäisiä, jotka söivät ruumiin ennen kuin se nousisi pintaan. Ihminen ei ollut kyennyt hävittämään jääkauden reliktiä, joka kykeni hävittämään ihmisen”, Seppälä kirjoittaa.
Vanhan ystävän Bomanin kanssa tehtävä mökkireissu tarjoaa nimettömälle kertojalle tilaisuuden reflektoida ja etsiä merkitystä nykyhetkestä menneeseen. Sekä tutkia pari juonellista sivuhaaraa: sedän kuolemaa, viimeisen kirjan kirjoittamista, mökkinaapuri Anneli Eerolan kautta kerittävää epätoivoista halua.
Ankaran tekstin seassa on tyypillisen seppäläläisessä hengessä myös ristivetoa, aina Super Marketin (1991) mukaisesta vaginan nuuhkuttelusta alkaen. Seppälä tekee seksistä alastomampaa kuin alaston: arkista ja traagista.
Efekti on sama kuin jos riisut itsesi alasti, mutta laitat sitten hanskat käteen tai kengät jalkaan. Se vasta alastonta onkin.
Seppälän rekisteri yltää myös jälleen lyyriseen herkkyyteen. Merta kuvataan pelottavana, ehdottomana ja kauniina luonnonvoimana. Sen kautta avautuu näkymä kertojan elettyyn elämään, sen tavalliseen kauneuteen, ihmissuhteisiin, kuolemaan. Kenties meren tuhoava voima voisi tarjota epäonnistuneelle kirjailijalle merkityksellisemmän kuoleman.
Merille on kirjassa nimi veneelle, jota saarimökin edellinen omistaja Mutanen käytti viimeisellä reissullaan. Nimeä veneen kyljessä on jouduttu vahvistamaan haalistumisen jälkeen. Myös veneestä tulee symboli kuolemalle, hiljaa haalistuvalle elämälle. Entinen omistaja lähti merille eikä palannut.
Kuten aina, Seppälän kieltä on nautinnollista lukea. Välillä teksti on tosin niin nihilististä, että se tuntuu jopa pastissilta.
Kertoja voi olla tarkoituksellisen kärjistävä ja olkiukkoileva, mutta Seppälän kirjoittama “Nainen taivutti päätään tavalla, jonka muistin menneiltä ajoilta ja jota ei enää saisi kirjassa totuudenmukaisesti kuvata” tuntuu tarpeettomalta kirjassa, jossa kertoja kykenee kuvailemaan naisen hiuksia myös näin:
”Siistit, tasaisesti leikatut hiukset, sileät kuin sateen piiskaama puistotie”.
Merille on taitettu jopa lyyrisen nätisti ja väljästi, kunnes tulee lopun vyörytyksen aika. Viimeisen kymmenen sivun aikana kertoja – tai Seppälä itse, tästä ei aina voi olla täysin varma – haukkuu tämän ajan, kirjallisuuden, siitä kertovan kulttuurijournalismin, Helsingin Sanomat (nimittäen toimituksen pääkirjoitusosastoa esimerkiksi runkkareiksi).
Vaikka tekstiä on hieman jäävi sattuneesta syystä tässä yhteydessä kommentoimaan, voinee silti todeta, että median itsekritiikkiä on liian vähän ja Seppälän suoltama pätkä hyvin viihdyttävä.
Seppälä ei ole myöskään kritiikkinsä kanssa yksin. Kulttuurijournalismi ja sen konventiot ovat kritiikin kohteena myös Salmenniemen Varjotajunnassa.
Merille on kirjana kahta edellistä väkevämpi sekä niin koherentti ja hyvä, että se voi saada taas Seppälälle Finlandia-ehdokkuuden, joka tuskin tälläkään kertaa realisoituisi voittoon asti.
Olisihan se kenties turhan julkeaa, jos Suomen tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon voittaisi kirja, jonka mukaan kirjallisuus on kuollut.