Runokokoelma
W.G. Sebald: Yli maan ja veden. Valittuja runoja 1964–2001. Suom. Tuomo Holopainen ja Jaakko Salemaa. Edizioni Artemisia. 131 s.
”Jokainen merkittävä kirjailija kehittää uuden genren. 1900-luvun kirjailijoista tämän mielettömän vaatimuksen täyttää parhaiten W. G. Sebald.”
Kattavassa kirjailijaelämäkerrassaan Speak, silence (2021) Carole Angier viittaa filosofi Walter Benjaminin ajatukseen kirjallisuuden uudistamisesta. Ajatukseen voisi lisätä, että Sebaldin kohdalla uudenlainen kirjallisuus tarkoittaa, outoa kyllä, menneisyyden voimistunutta läsnäoloa.
Kuolleet sukulaiset, taiteilijat ja menneisyyden tapahtumat kummittelevat Sebaldin teoksissa.
Esimerkiksi holokaustia hän mainitsee tuskin koskaan suoraan, mutta silti teoksia on tutkittu paljon nimenomaan holokaustikirjallisuutena. Uudessa Valittuja runoja -suomennoksessa on mainio pikkuruno Jossakin, jolla asiaa voi havainnollistaa:
”Türkenfeldin takana / kuusitaimikko / suolla lammikko / missä / maaliskuun jää / hitaasti murtuu”.
Lukijan käsitys tästä idyllisestä, joskin oudon pahaenteisestä runosta saattaa mullistua, kun hän lukee viitteistä, että Türkenfeldin alueella sijaitsi Dachaun keskitysleirin osasto ja että kaupungin kautta kuljetettiin rautateitse vankityövoimaa.
Myös Sebaldin runot on usein kirjoitettu junissa, joissa vapaasta kirjailijasta tulee eräänlainen historian vapaamatkustaja, kykenemätön unohtamaan mitä samoilla raiteilla on aiemmin koettu.
Runoja voi suositella matkalukemiseksi esimerkiksi interrailille. Harva kirjailija onnistuu pakkaamaan säkeisiinsä yhtä paljon historiaa ilman, että lukemisesta tulee vaivalloista.
Osa runoista on lyhyitä tuokiokuvia, mutta monissa on myös matkalle sopivaa liikettä ja irtonaisuutta. Aiheet eivät ole yksinomaan synkkiä, vaan runo saattaa syntyä vaikka ravintolavaunun ruokalistasta.
Angierin väite Sebaldin luomasta uudesta genrestä ei ole vailla perusteita. Sebaldin faktaa ja fiktiota, valokuvaa, omaelämäkertaa ja kirjallisuusesseetä sekoittavat proosateokset ovat olleet alusta lähtien vaikeita kategorisoida.
Sama pätee hänen viime vuonna suomeksi ilmestyneeseen runoteokseensa Luonnon mukaan, jonka pitkät runot tuntuvat pyrkivän säemuodosta kohti proosaa ja tietokirjallisuutta.
Valittuja runoja onkin Sebaldin suomeksi julkaistuista teoksista ainoa, joka ei ylitä genrerajoja. Kyseessä on puhtaasti runokirja. Samalla se on ainoa, joka sisältää myös hänen alle neljänkymmenen vuoden iässä kirjoittamiaan tekstejä.
Sebald aloitti tavoitteellisena kaunokirjailijana suhteellisen myöhään ja oli laajemmin tunnettu vain elämänsä viimeisinä vuosina.
Suurimman osan elämästään Englannissa asunut ja opettanut kirjailija sai vauhtia uralleen vasta englanninnosten myötä. Hänen teoksensa tuntuvatkin kuuluvan yhtä lailla Englannin kuin Saksan nykykirjallisuuteen.
Runoissa tämä näkyy angloamerikkalaisen modernismin, kuten T. S. Eliotin, vaikutuksena. Erityisesti nuoruudentöissä, kuten Sebaldin 1960-luvun kotikaupungille Manchesterille omistetussa Bleston-runossa Sebald sekoittaa lukuisia kieliä ja viittauksia vähän tunnettuihin historiallisiin tapahtumiin.
Lopputulos on onnistunut tyylimukaelma, jonka tehon tuntee, vaikka merkitystä ei täysin ymmärrä, samoin kuin Eliotin suurissa runoissa.
Vaikka Sebaldin runot ovat usein melko huolettoman päähänpiston oloisia, niiden sävy on hyvin tunnistettava. Melankolia, teollisen kulttuurin tuhovoima ja yhtä hyvin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa piilevät apokalyptiset visiot ovat läsnä vähintään kätketysti. Kafka ja Tšehov, Beethoven ja Chopin tekevät runoissa ikuisesti kuolemaa.
Esikuvansa Franz Kafkan jälkeen Sebald on kenties myös se 1900-luvun kirjailija, jonka nimestä väännettyä adjektiivia voi helpoiten käyttää kuvaamaan ilmiöitä teosten ulkopuolella.
Valitettavasti ”sebaldiaaninen” ei kuulosta suomeksi kovin hyvältä, mutta sanahirvitys käväisee mielessäni aina, kun näen esimerkiksi rakeista vanhaa filmiä käytettävän uudessa dokumenttielokuvassa. Kun lukee paljon Sebaldia, maailman alkaa nähdä hänen lasiensa läpi.
Lähemmäksi omaa runoilijanääntään Sebald tuntuu pääsevän myöhemmällä iällä Euroopassa junamatkaillessaan. Oma ääni tosin hänen tapauksessaan syntyy lukuisista lainoista, kuten Angierin lukuisiin haastatteluihin pohjaava elämäkerta osoittaa.
Läpimurtoteoksessaan Vieraalla maalla (suom. Oili Suominen) Sebald kuvaa toisen maailmansodan jälkeen maailmalle jalkautuneita juurettomia ihmisiä, kuten juutalaisia, joille oma tausta on selvinnyt vasta aikuisena. Sebald väitti haastatteluissa muuttaneensa vain kirjan pieniä yksityiskohtia, mutta suurten linjojen olevan totta.
Angierin elämäkerran mukaan asia on täsmälleen päinvastoin: miljööt on kuvattu suunnattoman tarkasti, mutta ihmisten suhteen on otettu suuria taiteellisia vapauksia.
Erään kertomuksen tohtori Henry Selwynin esikuva, kirjailijan entinen vuokraisäntä, kertoi kirjailijan mukaan juutalaisuudestaan hänelle heti kättelyssä eikä kiertoteitse ja epäröiden, kuten kirjassa. Todellisuudessa tohtori Buckton, jonka henkilöllisyyden Sebald paljasti tulevalle elämäkerturilleen, ei ollut juutalainen ensinkään.
Kun Sebaldin teoksia alkaa lukea elämäkerran jälkeen, huomaa epäilevänsä niiden voimaa. Kirjailija, joka kehotti oppilaitaan varastamaan kaikkialta mistä kykenevät, eli niin kuin opetti ja hämmensi kirjallista keitosta vielä kertomalla muunneltuja totuuksia ja suoranaisia valheita haastattelijoilleen.
Prosessissa hän suututti monet tuttunsa ja jopa oman äitinsä, jolle kotikylän ihmiset eivät enää halunneet puhua.
Toisaalta postuumi kohu on sattuva jatke juuri Sebaldin tuotannolle, joka saavuttaa aavemaisen taajuuden kauno- ja tietokirjallisuuden välissä. Häikäilemätön kirjailija kummittelee tässä ajassa kuin monet edesmenneet hänen kirjoissaan.
Vaikka Sebaldin metodit olivat kyseenalaiset, jokainen suomennos on ilonaihe. Tämän valikoiman kääntäneet Tuomo Holopainen ja Jaakko Salemaa eivät tyyliltään ole yhtä ilmaisuvoimaisia kuin Luonnon mukaan -kääntäjä Kari Aronpuro, mutta teos on kauttaaltaan esimerkillisen tarkkaa työtä ja selkeää suomea.