Kauhu / trilleri
Koputus, ohjaus Joonas Pajunen ja Max Seeck. 89 min. K16. ★★
Koskahan Suomessa tehtäisiin aidosti pelottava moderni kauhuelokuva? Lajityyppiin on viime vuosina panostettu, mutta erityisen hyytäviä eivät lopputulokset ole olleet. Suomen omaa Hereditarya, Goodnight Mommya tai Marttyyrejä on saatu odottaa turhaan.
Koputuskaan ei sellainen ole. Yrittäjä Joonas Pajusen ja rikoskirjailija Max Seeckin ohjaama elokuva on ehkä pikemminkin trilleri, ja kuviltaan sekä juoneltaan kovin geneerinen.
Taustaansa nähden kaksikko hoitaa leiviskänsä tyydyttävästi, mutta kokemattomuus näkyy horjuvana näyttelijänohjauksena ja visuaalisena sekavuutena. Kokonaisuudesta paistaa enemmän halu tehdä kauhuelokuva kuin tarve kertoa juuri tämä tarina.
Koputus alkaa rikossarjan pilotista muistuttavalla prologilla, jossa poliisit löytävät talon pihasta miehen ruumiin. Makuuhuoneen nurkassa on häkki, jossa piileskelee pieni tyttö.
Tästä hypätään nykyhetkeen. Sisarukset Maria (Inka Kallén), Mikko (Pekka Strang) ja Matilda (Saana Koivisto) perivät prologissa nähdyn talon, jossa heidän vanhempansa on murhattu. Talo on menossa myyntiin, mutta kolmikko päättää käydä paikan päällä vielä kerran.
Talolla sisarukset muistelevat myrskyistä lapsuuttaan. Takaumissa nähdään aggressiivinen isä (Niko Saarela) ja äiti (Olga Temonen), joka on hurahtanut seudun mytologiaan. Puista kuuluu kummaa koputusta.
Seeckin ja Pajusen käsikirjoitus antaa hahmoille alkupuoliskolla viisaasti tilaa. Tässä näkyy Seeckin tausta menestyneenä rikoskirjailijana. Katsojan täytyy tuntea päähenkilöt, jotta lopun kauheuksilla on merkitystä.
Valitettavasti taustoja avataan turhan hitaasti, eikä pitkään jatkuvaa epätietoisuutta paikata vahvoilla kuvilla ja tunnelmalla.
Kuvaaja Matti Eerikäinen taltioi metsää paikoin komeasti ja Tuomas Kantelisen orkesterimusiikkiin sekoittuu hienosti oksien narinaa ja nakutusta, mutta elokuvan yleisilme ei ole yhtenäinen tai omaperäinen.
Yksi iso ongelma on talo. Kiinteistökauhussa arkkitehtuuri ja sisustus näyttelevät keskeistä roolia, mutta Koputuksen asumus on persoonaton täyteen ahdettu tönö. Mistään ei huou, että talossa olisi eletty.
Myös epookki falskaa. Takaumat sijoittuvat ilmeisesti 2000-luvun alkuun, mutta sisustus ja vaatteet ovat kuin kasarilta. Nykyhetkessä on älypuhelimet, mutta huoltoasema näyttää ysäriltä. Mieleen tulee vuoden takainen Suomi-kauhu The Twin, jota katsoessa oli myös vaikea ymmärtää missä ajassa liikutaan.
Näyttelijäsuoritukset ovat epätasaisia, mikä lienee tekstin ja ohjauksen syytä. Pääkärsijä on Pekka Strang, joka joutuu sekä selittämään katsojalle auki asioita että kantamaan läpi aika vaikeita tunnelmanvaihdoksia. Hänen suustaan kuullaan elokuvan huonoimmat repliikit, kuten Google Translate -henkinen "Musta tuntuu, että se tapahtuu uudestaan. Jotain pahaa."
Viimeinen näytös kietoo juonen äitiyden ympärille. Siihen liittyvät pelot ja traumat ovat kauhuelokuvien vakiainesta, eikä Koputus sano niistä mitään mieleenpainuvaa.
Loppupuolella on myös pari säikäytystä, joista rutistetaan äänisuunnittelulla kaikki irti. Ne tuntuvat pitkän pohjustuksen jälkeen oikeastaan aika ihanilta, vaikka tyylikkäämpää olisi antaa kuvien ja tapahtumien puhua puolestaan.
Koputuksen levitysoikeudet on myyty ennakkoon yli sataan maahan, ja viime syksynä se esitettiin genrefestivaali Sitgesin kilpasarjassa. Tiedotteen mukaan elokuva "herätti kiinnostusta" ja "sai osakseen myös aplodeja kesken näytöksen".
Yhtä hienoa kamera-ajoa lukuun ottamatta en keksi, mille elokuvassa antaisin aplodit.
En ainakaan viimeisille kuville, jotka lipsahtavat tahattoman komiikan puolelle – ennen kaikkea siksi, että tekijät selvästi kuvittelevat tehneensä jotain aidosti kauhistuttavaa.
Lopputeksteihin on kätketty yksi nolo lisätwisti. Sen vuoksi ei kannata teatteriin jäädä notkumaan.
Koputus tulee elokuvateattereihin 22. helmikuuta.
Käsikirjoitus Joonas Pajunen ja Max Seeck, tuottajat Jukka Helle, Markus Selin, Hanna Virolainen. Pääosissa Pekka Strang, Inka Kallén, Saana Koivisto.