Kaikki alkoi sodasta, sanoo Victoria Belim, ukrainalainen toimittaja ja tietokirjailija. Hän on Suomessa kertomassa tuoreesta, suvustaan ja sen historiasta kertovasta kirjastaan Punaiset seireenit.
Niin, sodasta. Mutta ei siitä tuoreimmasta, jonka aloitti Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuosi sitten.
”Ei, sillä kirjani oli valmis jo joulukuussa 2021”, Belim, 44, kertoo. ”Koko viime vuoden olen ajatellut ihan muuta kuin sitä.”
Pääosan ajasta on vienyt ukrainalaispakolaisten auttaminen nykyisessä kotikaupungissa Brysselissä. Nyt, kun Punaiset seireenit on juuri ilmestynyt ja käännetty saman tien liki kahdellekymmenelle kielelle, Belim on myös matkustellut maasta toiseen siitä kertomassa.
Mutta se sota, josta kirja sai alkunsa, se puhkesi jo 2014.
Silloin, helmikuun vallankumoukseksi kutsutuissa levottomuuksissa, Ukrainan Venäjä-mielinen presidentti Viktor Janukovytš ajettiin maanpakoon. Sitä ennen yli sata ihmistä sai surmansa Kiovassa, taisteluissa kansannousun ja hallinnon asevoimien välillä.
Heti vallankumouksen jälkeen venäläisjoukot valtasivat Krimin. Se aloitti sodan, jota käydään Ukrainassa yhä, mutta samoin sodan Victoria Belimin ja hänen rakkaan setänsä Vladimirin välillä.
Setä on Ukrainan venäläinen (myös Belimin lapsuuden kotikieli Ukrainassa oli venäjä) ja muuttanut jo aikoja sitten Tel Aviviin. Silti hän puolusti Putinin toimia Krimillä, ylisti venäläisyyttä ja etenkin nuoruutensa Neuvostoliittoa ja sen saavutuksia.
Belim suivaantui sedän puheista ja tunsi ensi kertaa elämässään, että hänen oli valittava puolensa ja määriteltävä identiteettinsä.
Aiemmin siihen ei ollut ollut tarvetta sen enempää lapsuuden Neuvostoliitossa kuin Yhdysvalloissa, missä Belim vietti nuoruutensa.
”Muutin sinne äitini ja isäpuoleni kanssa, kun oli 15-vuotias ja asuin tyytyväisenä monikulttuurisessa Chicagossa. Vasta 2014 Brysselissä tajusin, että olen ukrainalainen.”
Brysselissä hän myös huomasi, miten vähän ystävät ja tuttavat Belgiassa tuntuivat tietävän Ukrainasta.
”Siksi ajattelin kirjoittaa tietokirjan, olenhan opiskellut politiikantutkimusta”, hän muistelee. ”Ajattelin rakentaa kirjan temaattisesti, yhteiskunnan eri aihepiirejä käsittelemään.”
”Vuonna 2014 Brysselissä äänessä olevat Ukraina-asiantuntijat tuntuivat olevan enimmäkseen venäläisiä. Minä halusin tuoda ukrainalaisen äänen kuuluviin, kertoa maan ja kansan kompleksisesta ja traagisesta historiasta.”
Sitä varten piti tietysti matkustaa Ukrainaan, lähinnä äidin suvun kotiseuduille Pultavan lähelle.
Sieltä, Krutyi Berihin kylästä, Belimillä oli paljon rakkaita lapsuusmuistoja, ja siellä isoäiti Valentina nyt asui, hoiti suurta puutarhaa ja viljeli tomaatteja, perunaa ja marjapensaita.
Matkalla kirjan rakenne ja sisältö muuttuivat kokonaan. Löytyi ”henkilökohtainen prisma”, jonka läpi katsoa Ukrainan historiaa.
Belim auttoi isoäitiä kirsikkapuiden karsimisessa ja tomaattien istuttamisessa ja alkoi samalla kysellä myös suvun vaiheista.
Kuka esimerkiksi oli isoäidin setä Nikodim, jonka isoäidin isä Serhi oli maininnut muistikirjassaan?
Katosi 1930-luvulla taistellessaan vapaan Ukrainan puolesta, isoisoisä oli kirjoittanut.
Mutta isoäitipä ei ollut lainkaan halukas selvittämään Nikodimin vaiheita, vaan suorastaan suuttui. Jätä menneisyys taakse tuntui olevan hänen ja koko suvun motto.
Victoria Belimin isoisovanhemmat Asja ja Serhi, joiden kanssa hän lapsena vietti kesiä Krutyi Berihin kylässä. Serhin muistikirjasta löytyi Nikodim-veljeä koskeva lause, joka sai Belimin lähtemään tämän jäljille.
Puhkesi taas uusi sota sukulaisten välille, ja se järkytti Belimiä niin, että hän oli heittää koko projektin sikseen. Lopulta isoäiti leppyi, ja perheen ja myös omien muistojen selvittely jatkui.
Kävi niin kuin usein muistelemaan ruvetessa: äkkiä Belim muisti sellaistakin, minkä oli kokonaan unohtanut.
Mieleen alkoi tulla lapsuuden outoja keskusteluja isoisovanhempien kanssa, puolikkaita lauseita, merkitseviä hiljaisuuksia. Retket lähikyliin, missä sukua oli asunut, tuottivat lisää johtolankoja Nikodimista.
Selvisi sekin, ettei Belim ollut ainoa samalla asialla.
”Kun aloin tehdä tutkimusta esimerkiksi arkistoissa, tapasin paljon muitakin, jotka etsivät ukrainalaista menneisyyttään. Sillä sehän Nikodimin kohtalosta oikeastaan selvisi: millaisia vaiheita sukulaiseni olivat kokeneet, millaisia valintoja joutuneet tekemään.”
Kirjassaan Belim kuljettaakin lukijaa taitavasti halki koko Ukrainan 1900-luvun historian, juuri sen ”kompleksisen ja traagisen”.
Esivanhemmat kokivat Neuvostoliiton synnyn ja rakensivat valtiota nurisematta, pakkokollektivisoinnista ja 1930-luvun holodomor-nälänhädästä huolimatta.
Belimille valkeni, että myös hänen sukulaisensa olivat syöneet nuorina rikkaruohoja ja kaarnaa nälkäänsä. Siksi isoisoäiti Asja oli mennyt suunniltaan, kun hän lapsena heitti vähän homehtuneen hillopurkin pois.
Victoria Belimin isoäiti Valentina pikkutyttönä äitinsä Asjan kanssa.
Vaikka suku oli pysynyt lojaalina kommunismille, 1930-luvun lopulla Stalinin vainot osuivat siihenkin, ja Nikodim, entinen partisaani ja opettaja, vangittiin.
Se, miten triviaalista ja julmasta syystä niin tehtiin, ja miten Neuvostoliiton sisäasiainkansankomissariaatin NKVD:n virkailijat häntä kuulustelivat, selvisi Belimille aikanaan.
Huolellisesti kirjatun pöytäkirjan hän sai käsiinsä Pultavan Kukkojen talosta, jossa valtiollinen turvallisuuspoliisi KGB aiemmin toimi ja jossa sen arkistoja yhä hallinnoidaan.
Komean kartanon julkisivua koristavat julman näköiset seireenipatsaat, joiden mukaan koko kirja on nimetty.
”Eniten minua järkytti koko prosessissa juuri tämä dokumentti”, Belim kertoo.
”Se oli niin yksityiskohtainen, niin täynnä valheita. Samanlaisia pikkutarkkoja pöytäkirjoja löytyy varmasti myös natsi-Saksan ja Kambodžan punakhmerien arkistoista. Piti lukea rivien välistä, jotta pääsi selville siitä, miten Nikodimin kävi.”
Ukrainalainen kyläyhteisö oli loppujen lopuksi hauras, kun neuvostohallinto manipuloi ihmisiä pelolla: arkiston dokumentti avasi kuulusteluja, joihin liittyi ensin uhkailemalla ja kovistelemalla saatuja ilmiantoja ja tunnustuksia, sitten yhtä keinotekoisia syytöksiä kansanvihollisuudesta.
Se oli peruste likvidoinnille, johon Stalin oli määrittänyt kiintiöt. Ne piti täyttää, ja siihen myllyyn isoisosetä lopulta joutui.
Punaisten seireenien tarina ei kuitenkaan pääty Nikodimin kohtalon selviämiseen, vaan Belimille siitä alkoi monen perhetrauman purkautuminen.
Siksi kirjan sukutarina muuttuu koko ajan henkilökohtaisemmaksi, kulkee lähemmäs nykyaikaa ja kirjailijaa itseään.
”Tasapainoni horjui, ja se teki kirjoittamisesta vaikeaa”, hän myöntää. ”Se, mitä tapahtui Nikodimille, sai minut ajattelemaan uudella tavalla myös oman isäni itsemurhaa.”
Isä ampui itsensä Kaliforniassa, minne oli muuttanut uuden vaimonsa kanssa 1990-luvulla työskennelläkseen lääketieteen tarvikkeita tuottavassa tehtaassa.
Samalla hän halusi kuitenkin rikastua, otti pankkilainaa ja sijoitti.
Ja tietysti hän epäonnistui, Belimin Vladimir-setä selittää kirjan lopussa veljentyttärelleen. Eikä Amerikassa pidetä luusereista.
Historia toistaa itseään, polveileva ja henkilöitään riepotteleva sukutarina todistaa. Yksilöt voivat musertua niin kommunismin kuin kapitalisminkin rattaisiin.
Esikoiskirjansa myötä Victoria Belim sai siis solmittua uudelleen siteen setäänsä, jonka kanssa käydystä riidasta koko teos sai alkunsa.
Isoäiti Valentina ehti valitettavasti kuolla koronaan ennen kirjan valmistumista.
82-vuotias setä, polioinvalidi, kuitenkin sai lukea käsikirjoituksen niin kuin muutkin siinä mainitut perheenjäsenet.
Hän on itsekin kerännyt tietoja suvustaan ja ystävistään Neuvostoliiton ajoilta; silloin hän oli jatkuvasti hankaluuksissa viranomaisten kanssa ja istui välillä vankilassakin.
”Vladimir-sedän Putin-mielisyys on ennallaan, mutta hän piti käsikirjoitusta kiinnostavana. Kuulin häneltä myös paljon uutta isästäni”, Victoria Belim kertoo.
Onkin mahdollista, että hän palaa Ukrainan menneisyyteen, tällä kertaa isänpuoleisen sukunsa kokemuksiin. Voi syntyä uusi kirjakin.
Victoria Belim on paitsi toimittaja ja tietokirjailija, myös persiankielisen kirjallisuuden kääntäjä. Nyt työn alla on Kanadassa asuvan iranilaisen naiskirjailijan Zahri Abdin teos.
”Nyt oma ääni on löytynyt. Monet ukrainalaiset lukijani ovat kertoneet olevansa iloisia, että maan historiaa esitellään myös tällä tavoin.”
Victoria Belim: Punaiset seireenit (The Rooster House). Suom. Tero Valkonen. Tammi. 307 s.