”Sivilisaation ylle on kaadettu syyhypulveria.” Niin kuvaa brittiläis-sveitsiläinen toimittaja Johann Hari vastikään suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Kadonnut keskittymiskyky (Bazar 2023) nykyarkeamme, jossa keskittymiskyky heikkenee. Pitempää keskittymistä vaativat harrasteet – kuten kirjan lukeminen – ovat jo vuosikausia olleet kuin vapaassa pudotuksessa, Hari kirjoittaa.
Nimenomaan kirjan lukeminen tuntuu olevan erityisenä huolenaiheena kaikissa niissä teksteissä, joita olen ilmiöstä lukenut.
Itse olisin huolestuneempi elokuvista.
Niitähän tulee perinteisiltä kanaviltakin järjettömiä määrin – esimerkiksi viime lauantaina ainakin kaksikymmentä, tänään tiistaina kahdeksan – vaikka niiden katsominen on käynyt alati vaikeammaksi, kun toinen toistaan houkuttelevampia tv-sarjoja pukkaa suoratoistopalveluista. (Happy Valleyn kolmas kausi alkaa perjantaina TV1:ssä, Successionin neljäs kausi 27. maaliskuuta HBO Maxilla, esimerkiksi.)
Itse olen kanniskellut mielessäni jo pidempään toivetta katsoa jokin Hitchcock-leffa. Paha vain, että suunnitelman toteuttamista on ollut helppo lykätä, koska mitään sosiaalista painetta ei ole. Vanhoista elokuvista – toisin kuin uusimmista tv-sarjoista – ei kukaan taatusti aloita kiihkeää kahvipöytäkeskustelua.
No, Yleisradio kantaa tässäkin asiassa hienosti vastuuta. Niinpä en voinut enää vetkutella, kun huomasin, että Areenassa on tyrkyllä britti Alfred Hitchcockin toinen Yhdysvalloissa tekemä elokuva, mainiosti nimetty Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940). Agenttijännärissä newyorkilainen reportteri John Jones (Joel McCrea) lähetetään Eurooppaan raportoimaan maanosan kasvavista jännitteistä ja ilmeisestä sodan uhasta.
Perillä vanhalla mantereella Jones tulee sotkeutuneeksi pirulliseen salaliittoon ja tietenkin myös äkkirakastuu elokuvan pahiksen tyttäreen Carol Fisheriin (Laraine Day). Seuraa hitchcockmaisia vaaratilanteita niin korkeilla paikoilla kuin saksalaisen sota-aluksen alasampumassa lentokoneessa.
Elokuvan ilmestymisvuosi 1940 – jolloin Yhdysvallat ei vielä ollut liittynyt sotaan – tuo sen katseluun aivan erityisen kulman, etenkin, kun tiedossa on, että loppu kuvattiin uusiksi Hitchcockin tuotua kotimaan vierailultaan tiedon, että Saksan ounastellaan aloittavan Lontoon pommitukset hetkenä minä hyvänsä.
Kokonaisella elokuvalla tehty ihmiskokeeni oli siis suoranainen menestys. Ehkäpä ennen Successionin koukkua ehdin katsoa jonkin toisenkin elokuvan.
Vaikka maailman parhaaksi juuri valitun, kolme tuntia ja 21 minuuttia kestävän Jeanne Dielmanin (Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles, 1975), jonka voi katsoa Itunesista.
Siinä on kyllä keskittymisprojektini kannalta se vika, että vaikuttaa siltä, että Jeanne Dielmania ei ole edes nähnyt, jos sen katsomisesta ei kerro sosiaalisessa mediassa.