Runot
Margaret Atwood: Kipeästi (Dearly). Suom. Hilkka Pekkanen. 140 s. Otava.
Margaret Atwood omistaa runokokoelmansa kuolleelle puolisolleen teoksen nimeä myöten. Kirjailija Graeme Gibson kuoli 2019, ja Atwoodin alkukielinen kokoelma ilmestyi vuotta myöhemmin: rakkaan ihmisen menetys on paikoin hyvinkin tuoreesti läsnä. Kipeästi.
Gibsonin diagnoosi vaskulaarisesta dementiasta oli kuitenkin tiedossa jo usean vuoden ajan, ja puolisoa käsittelevät runot on kirjoitettu ennen tämän kuolemaa, Atwood kertoo The Guardianiin kirjoittamassaan esseessä. ”Graeme oli esisurtu (’pre-mourned’)”, hän tiivistää: runo on memento vita, ei memento mori.
Kokoelman alkusanoissa Atwood kertoo runojen syntyneen vuosien 2008 ja 2019 välillä. ”Näiden yhdentoista vuoden aikana maailman näkymät synkkenivät, ja minä vanhenin”, hän kirjoittaa. Tietty synkkyys ja huoli tulevasta onkin kokoelmassa läsnä – mutta ei toivottomuus.
Elämä, kuolema; naisen roolit, seksi; zombit ja kummituskissa. Rakastetun ja palkitun kanadalaiskirjailijan runot liikehtivät laajalle, sävyt vaihtelevat ja hypähtelevät surusta vihaan ja nauruun. Kirjailijan kuivan humoristinen ääni, jonka Hilkka Pekkanen suomennoksessaan hienosti tavoittaa, kuitenkin pitää kokoelman yhtenäisenä. Pekkanen on suomentanut Atwoodilta myös muun muassa Orjattaresi-romaanin maailmaa laajentavan Testamentit.
Nimiruno ei suomennoksessa ole varsinaisesti nimiruno, sillä Dearly on kokoelman nimenä Kipeästi, runona Hartaasti. Ratkaisu on mielestäni onnistunut, ja tuo taitavasti esiin suomen kielen sävyerot.
Edellisen kerran Atwood julkaisi runoja vuonna 2007, kun hänen kokoelmansa The Door ilmestyi. Osa Kipeästi-kokoelman runoista on ilmestynyt aikaisemmin aikakauslehdissä ja antologioissa, pari on levytettykin.
Atwood tunnetaan erityisesti naisen asemaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa pureutuvasta Orjattaresi-romaanistaan (The Handmaid’s Tale, suom. Matti Kannosto), johon perustuvan menestyssarjan kuudetta ja viimeistä kautta tehdään parhaillaan. Tasa-arvon ja sen puutteen kuvastot ovat feministinä tunnetun Atwoodin teosten pääraaka-aineita; näkemyksellisesti, paikoin jopa profeetallisesti luotuja kommentteja maailman tilasta.
Runoissa ne kuitenkin jäivät minulle paikoitellen latteiksi, ehkä liian moneen kertaan kuulluiksi. Naisia arvostellaan ulkonäkönsä perusteella, kyllä; länsimaalaiset vieroksuvat huntuun pukeutunutta naista, kyllä. Ja tämä on väärin, kyllä: mutta pintaa syvemmälle Atwood ei tässä sukella.
Toisin paikoin naiseuteen liittyvät menetykset ovat hyvinkin riipivästi läsnä, kuten Lauluja murhatuille sisarille -laulusarjassa, joka käsittelee naisiin vuosisatojen ajan kohdistettua sukupuolitettua väkivaltaa. Laulut on kirjoitettu baritoni Joshua Hopkinsille hänen murhatun sisarensa muistoksi. Musiikin sarjaan on säveltänyt Jake Heggie, ja siitä tehtiin myös lyhytelokuva.
Terveysopin tunti -runossa tytöistä tulee naisia, ja naisen kehon vanheneminen on eräänlaista menetystä sekin. Kun "vaaleanpunaisena hyytelönä” oleminen päättyy, saattaa tilalle kuitenkin saada jotain uutta. Ikääntyneen opettajan puhe tytöille tuo mieleen Sylvia Plathin Lady Lazarus -klassikon: ”Silloin käännän luiset kasvoni puoleenne. / Hohdan kuivaa valoa.”
Naiseuteen paneudutaan kokoelmassa myös myyttien kautta, kuten Atwood on aiemmin tehnyt muun muassa Penelopeia-romaanissaan (suom. Kristiina Drews). Jälleen Atwood kiertää antiikin mytologiat herkullisille kierteille. Tällä kertaa Kassandra harkitsee kieltäytyvänsä Apollon-jumalan hänelle antamasta ennustamisen lahjasta, osoittaen samalla sukupuolten välisen vaihdantatalouden kieroutuneisuuden: ”Mitä jos sanoisin / musiikin jumalalle: ei kiitos, / en ota vastaan suosionosoituksia seksin hinnalla?”
Kirjailijan moneen suuntaan ulottuva sivistyneisyys heijastuu kokoelmassa riemukkaasti: ilman muuta voi viitata vuoroin antiikin mytologiaan, vuoroin Richard Wagneriin, Frida Kahloon tai ihmissusiin. Atwood ei jaa kulttuuriaan korkeaan ja matalaan vaan kaivaa esiin tarinoiden perustukset: tunteet, perinteet ja uskomukset.
Linnut ovat kokoelmassa toistuva teema ja eräänlainen luonnonsuojelun tunnus. Alkusanoissaan Atwood sanoo toivovansa seuraavaan runokirjaansa vielä enemmän lintuja, ja lisää lintuja koko maailmaan.
Viittaukset vapauteen ovat linnuissa aina läsnä, mutta Atwoodin runoissa ja toivomuksissa niillä on pikemminkin yhteys Rachel Carsonin Äänettömään kevääseen: ilmastonmuutoksen aiheuttamaan linnunlaulun vähenemiseen. Pelkoon, ettei tulevaisuuden lapsilla ole enää lintuja – ei simpukoita, mäntyjä tai lauluja.
Eläimiä vilisee kokoelman sivuilla muitakin, ja niiden kautta Atwoodin huumori pääsee valloilleen. Kaskaat-runossa runoilija kuvaa hyönteisen ”himon huutoa”, ja Etanaseksiä kahta kautta tarjoilee varsin kiinnostavan biologiasta ponnistavan asetelman:
”Mikään muu ei auta kuin purra
penis poikki. Mikä silloin eteen, ihmiset?
Jos kalu olisi teidän? Kuvitelkaa:
Aktinjälkeinen keskustelu: peniksen pureminen.”
Mukana on myös – muun muassa – koirarunoistaan kuuluisa W. B. Yeats, jonka Hound Voice -runoa Atwood improvisoi koskettavasti, muistona menneistä matkoista rakkaan kanssa.
Englanninkielisen äänikirjan kirjailija lukee itse. Runoilijan ääni, kevyet painotukset, voimistavat kokoelman juttelevaa tunnelmaa: kuin kuuntelisi vanhaa, viisasta ystävää. Säkeiden kaihoisa tunnelma korostuu – katse siihen, mitä kerran oli: ”Oliko kaikki silloin hyvin? / Oli. Kaikki oli hyvin.”
Lue lisää: Identiteettihuijari myönsi petkuttaneensa kirjailijoilta käsikirjoituksia
Lue lisää: Pakotelistalle joutuneet kanadalaiset Jim Carrey ja Margaret Atwood eivät enää pääse Venäjälle