Romaani
Anne Tyler: Palmikko (The French Braid). Suom. Markku Päkkilä. Otava. 254 s.
Välillä harmittaa, kun lukiessa valtaa ajatus: Tämän kirjan olen lukenut ennenkin.
Yhdysvaltalaisen Anne Tylerin (s. 1941) kohdalla ei jostain syystä käy näin, ei vaikka vuosien varrella lukemieni ja arvioimieni romaanien aihe on ollut suunnilleen sama 1980-luvun alusta nykypäivään.
Tyler kirjoittaa perheestä (usein Yhdysvaltain Baltimoressa asuvasta), perheenjäsenten suhteista ja ajan kulun vaikutuksesta niihin. Myös Palmikko seuraa yhden perheen vaiheita 1950-luvulta koronapandemiaan asti.
Sukutarina olisi taatusti tylsä, ellei Tyler olisi niin taitava dramaturgi ja kohtausten järjestelijä. Palmikkoonkin mennään ovelasti sisään keskeltä, vuodesta 2010.
Silloin pääosassa olevan Garrettin perheen yksi jäsen, tyttärentytär Serena, on nuori aikuinen ja palaamassa junalla Baltimoreen poikaystävänsä kanssa, tavattuaan tämän vanhemmat ensi kertaa.
Philadelphian rautatieasemalla hän tapaa sattumalta serkkunsa Nicholasin. Poikaystävä ei voi ymmärtää, ettei Serena ole tunnistaa Nicholasia. Tai ettei tämäkään muista serkustaan juuri mitään.
Mutta sellaisia Garrettit vain ovat! He eivät juuri puhu asioistaan, ja kun puhuvat, yleensä ymmärtävät väärin.
Vaikka sosiaalinen vastahakoisuus tai taitamattomuus on eri ihmisissä erilaista, se säilyy ja siirtyy sukupolvesta toiseen. Siitä varmaan johtuu sekin, ettei Serenan poikaystävästä romaanissa enää kuulla.
Suvun Käyttäytymisen syitä aletaan perata heti seuraavassa luvussa, jossa on hypätty ajassa taaksepäin puoli vuosisataa.
Serenan äiti, putkitarvikekauppiaan tytär, on silloin vasta teini-ikäinen, ja kolmilapsinen perhe viettää harvinaista kesälomaa mökissä järven rannalla.
Viikon aikana käyvät ilmi Garrettien erot ja etenkin kantavanhempien, Robinin ja Mercyn, etäisyys toisistaan.
Kuten Tylerillä usein, siinä ei varsinaisesti ole mitään pahaa tai uhkaavaa. Sillä, ettei isä-Robin – monella tavalla puutteellisissa oloissa kasvaneena – ymmärrä tai arvosta vaimonsa kuvataideharrastusta, on kuitenkin kauaskantoisia seurauksia.
Kymmenen vuotta perheloman jälkeen ollaan nimittäin tilanteessa, jossa Mercy alkaa irtautua. Kun kuopuspoikakin lähtee opiskelemaan, hän haluaa viimein oman ateljeen ja työtä taiteilijana.
Pariskunta ei eroa, mutta Mercy vuokraa huoneiston ja muuttaa vähitellen sinne kokonaan. Kuten Garretteille on tyypillistä, tästäkään asiasta ei ikinä oikeastaan puhuta.
Niinpä moni asia jatkuu perheessä päällisin puolin ennallaan, kun Tyler palaa sen elämään aina kymmenen vuoden välein. Kirjan luvut ovat kuin kohtauksia, jotka voisi lukea erillisinä novelleinakin.
Käy ilmi, ettei Garrettin suvussa riidellä, vaan pidetään yhteyttä, juhlitaankin. Puhelinkeskusteluista kuitenkin selviää, ettei kukaan ymmärrä toistensa ratkaisuja tai ajatuksia.
Mercyn hiljainen elämänmuutos on yksi pääasia romaanissa, josta aistii myös testamentin makua. Onhan kirjailija jo 81-vuotias.
Kyse on siis siitä, että juuri Tylerin sukupolveen kuuluva nainen joutuu ensin tottumaan sivussa oloon, sitten odottamaan vuosia oman elämän alkamista ja lopulta vielä keksimään tavan, jolla sen voi hoitaa kiltisti, mahdollisimman vähin vaurioin.
Vasta kun Mercy on lähellä kuolemaa, hänen perheenjäsenilleen selviää, että hän on ollut paljon muutakin kuin maalaamista harrastellut kotiäiti. Jotain taiteilijaelämästä, jota hän on viettänyt välillä New York Cityssa asti, siirtyy kuitenkin eteenpäin eli lapsenlapseen.
Tämä alleviivaa romaanin toista pääasiaa – eli sitä mikä kannattelee koko Tylerin tuotantoa. Perhe, menneet sukupolvet, elävät meissä, halusimme tai emme.
Tiukkaan, intiimiin siteeseen viittaa romaanin nimikin: perheessä, kuten palmikossa, säikeet ovat sekä erillisiä että tiiviisti toistensa yhteydessä. Lähtökohta on lisäksi jokaisella sama.
Siksi Garrettin palmikkokin pysyy kiinni, vaikka välillä kiristää. Vuosikymmeniin mahtuu itse asiassa valtavia väärinymmärryksiä, traumoja ja vaiettuja asioita. Yksi sellainen on homoseksuaalisuus, jonka kuvaajana Tyler kuulostaa yllättävän vanhahtavalta.
Paljon paremmin, tyylinsä mukaan hienovaraisesti ja liioittelematta hän punoo auki Robinin ja Mercyn kuopuspojan Davidin tapaa pysytellä omissa oloissaan, joka näyttäytyy hänen sisarilleen loukkaavana välinpitämättömyytenä.
Miehelle itselleen siinä on kyse aivan luontevasta keinosta selviytyä lapsuudesta, jolloin sen enempää isä kuin äitikään ei oikein pärjännyt vanhemman roolistaan.
Onneksi David löytää edes aikuisena äidillisen kumppanin, kun hoiva lapsena jäi saamatta.
Sukulaisiaan voi myös armahtaa, vaikkei heitä ymmärtäisikään – se on Palmikon kolmas viesti. Niin kannattaa tehdä, koska eroon ei pääse.
David tajuaa sen katsoessaan pojanpoikaansa, josta löytää yllätyksekseen sekä omia ilmeitään että siskojensa piirteitä, ikään kuin näkisi palan omaa lapsuuttaan.
Ja huomatessaan pikkupojan köyristävän keskittyessään hartioita samalla tavalla kuin oma isä, joka kuoli aikapäiviä sitten, hän näkee tämänkin uudelleen, eri kulmasta kuin ennen.
Side syntyy, ja sen mahdollistaa perhe. Sitä me kannamme sisällämme, sitä siirrämme eteenpäin.