Kun Volter Kilveltä kysyttiin, kenelle Alastalon salia voisi suositella, hän tunnetusti vastasi: ”Tuleville suomalaisille lukijapolville.”
Lausahduksessa kaikui paitsi päätyönsä valmiiksi saaneen kirjailijan itsevarmuus myös pelko siitä, että aikalaiset eivät nikottelematta niele 900-sivuista modernistista tiiliskiveä, jossa ei tapahdu oikein mitään.
Kilpi ei vetänyt tätä kania tyhjästä hatusta. Alastalon salin ilmestyessä vuonna 1933 Suomessa tunnettiin myytti Suuresta Romaanista, jota tekijän oma aika ylenkatsoo ja jonka merkityksen vasta tulevaisuus paljastaa.
Myytti oli ollut olemassa jo Irmari Rantamalan alias Algot Untolan Harhaman julkaisun aikaan vuonna 1909, eikä se ole kadonnut vieläkään, kuten Marja Kyllösen Finlandia-ehdokkaana olleen ja Runeberg-palkinnon voittaneen teoksen Vainajaiset vastaanotto osoitti. Miltei jokaisessa lehtijutussa toistettiin Vainajaisten alkujaan hylätyn käsikirjoituksen ryysyistä rikkauksiin -tarinaa.
Tämä myytti on länsimaissa yleinen, ja monet kirjailijat ovat vedonneet siihen, yhdet hyvin perustein, toiset täysin perusteettomasti.
Tarinaan kuuluu olennaisesti suloisen koston ajatus: jos aikalaiset eivät tajuakaan Suuren Romaanin neroutta, myöhemmät ja viisaammat sukupolvet sen käsittävät. Vaikka kirjailija itse saattaakin olla silloin jo kuollut – Kilpikin oli lähes kuusikymppinen Alastalon salin ilmestyessä – hän saa tästä fantasiasta marttyyrimaista lohtua.
Volter Kilven Alastalon salissa ilmestyi vuonna 1933. Teosta pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden merkittävimmistä teoksista.
Kenties tunnetuin esimerkki aikalaisten hylkäämän Suuren Romaanin myytistä on James Joycen Ulysses. Joyce kirjoitti romaaniaan vuosia ja uhrasi sen eteen niin rauhansa, rahansa kuin näkönsäkin. Kun modernismin monumentti lopulta valmistui, sille oli vaikea löytää julkaisijaa.
Vasta Shakespeare and Company -kirjakauppaa Pariisissa pyörittänyt Sylvia Beach, joka ei oikeastaan edes ollut kustantaja, suostui maksamaan teoksen painokulut. Sitten seurasi levitysvaikeuksia ja oikeusjuttuja.
Yhdysvalloissa New Yorkin osavaltion oikeus tuomitsi vuonna 1920 takavarikoitavaksi The Littler Review’n numeron, jossa teoksen yksi luku oli julkaistu, sillä perusteella, että se oli säädytön. Tämän seurauksena koko romaania ei voitu julkaista maassa.
Vasta vuonna 1933 oikeus totesi, että Ulysses on pornografian sijaan vakavaa kirjallisuutta, ja teosta sai viimein levittää vapaasti. Loppu on historiaa, kuten on tapana sanoa.
”Joyce uhrasi Ulysses-romaanin eteen rauhansa, rahansa ja näkönsä.
Tämä on aikalaisten hylkäämän Suuren Romaanin narratiivi. Se on niin voimakas, että jyrää tosiasiat alleen.
Todellisuudessa Ulyssesta ei kieltäydytty julkaisemasta sen kokeellisen modernismin vuoksi vaan siksi, että jokainen kustantamo, jolle sitä tarjottiin, pelkäsi avoimen seksuaalisuuden kuvaamisen vuoksi syntyviä oikeusjuttuja. Lisäksi Ulysses nautti suurta suosiota jo aikalaisten parissa.
Yksi kustantamo, jolle Joycen romaanin käsikirjoitusta tuputettiin, oli Virginia ja Leonard Woolfin nyrkkipaja Hogarth Press. Virginia Woolf ei ottanut Ulyssesta julkaisuohjelmaan, mutta ennen kaikkea siksi, ettei se tarjonnut mitään aidosti uutta, vaan oli, kuten Woolf päiväkirjassaan totesi, ”yritys laajentaa ilmaisun rajoja, mutta samaan suuntaan kuin aina ennenkin”.
Irlantilainen James Joyce kuvattuna Wienissä 1910-luvun lopulla.
Aikalaisten hylkäämän Suuren Romaanin myytin kanssa flirttailevien teosten tapauksessa onkin aina syytä konsultoida noita samoja aikalaisia. Harhamasta todettiin sen julkaisun aikaan, että kirja olisi voinut olla ”intresantti taideteos, jos se olisi toisin kirjoitettu”, eli jos siinä olisi vältetty jankkausta ja jos se olisi tehty huolellisemmin. Alastalon salia taas saatiin tekijän eläessä kaupaksi vain muutama sata kappaletta.
En tarkoita, että aikalaiset olisivat aina oikeassa – usein he ovat olleet täysin väärässä. Tarkoitan vain, että nykynäkökulma aikalaisten hylkäämiin Suuriin Romaaneihin ei ole ainoa oikea, sillä sitä varjostaa neromyytti, joka ei vaikuta aikalaisiin, ei ainakaan niin paljon kuin meihin.
Turvautumalla aikalaisten hylkäämän Suuren Romaanin myyttiin Kilpi halusi perustella itselleen ja muille kirjan pelättyä mahalaskua.
Hän tosiaan kirjoitti tuleville suomalaisille lukijapolville, mutta ei siinä merkityksessä kuin asia yleensä ymmärretään – profeetallisesti tietäen, ettei oma aika häntä arvosta – vaan siinä mielessä, että onnistui tämän myytin kautta myymään romaaninsa tulevaisuuden lukijoille, joille teos sen ansiosta näyttää olleen aikaansa edellä.
Algot Untola käytti kirjailijanimiä Irmari Rantamala ja Maiju Lassila.
Miksi idea aikalaisten hylkäämästä Suuresta Romaanista sitten elää yhä?
Kuten sanottua, se on kiehtova tarina. Kukapa ei rakastaisi kertomusta, jossa poikkeusyksilö tietää totuuden, mutta maailma on häntä vastaan, ja siitä huolimatta yksilö itseään säästämättä taistelee tiensä valoon.
Tätä tarinaa on kerrottu aina Jeesuksesta alkaen. Se antaa ihmisille lohtua arkisen aherruksen keskellä, ja erityisen hyvää tukea se tarjoaa niille kirjailijoille ja taiteilijoille, jotka joutuvat juuri tällä hetkellä kamppailemaan saadakseen valmiiksi pääteoksensa ja jäädäkseen historiaan.
Mutta tarina ei ole totta. Fakta on, että valtaosa meistä unohdetaan. Ja elämän realiteetit pitäisi rakentaa tämän tosiasian mukaisesti, ei minkään myytin varaan.
Luulen, että entisajan kamppailevat kirjailijat, kuten Kilpi, olisivat osanneet arvostaa myös aikalaisten tukea. Heitä vain pelotti niin paljon, ettei heille suoda sitä, että he kieltäytyivät siitä jo ennalta vedoten epämääräiseen tulevaisuuteen.
”Kirjailijat kirjoittavat elääkseen, eivät kirjoittaakseen.
Viime vuosisadalla monet kirjailijat saivat elämänsä aikana tilaisuuden toteuttaa vain yhden tai kaksi teosta, jotka olivat juuri sellaisia kuin he halusivat. Kirjallisuus oli harvalle ammatti, ja monet tekivät muita kirjoitustöitä, kuten lehtijuttuja, tai toimivat jollain kokonaan toisella alalla ja sepittivät romaaneja siinä sivussa.
Kilven muu tuotanto kalpenee Alastalon salin rinnalla. Väinö Linna pisti kaikki paukut Tuntemattomaan sotilaaseen ja Pohjantähti-trilogiaan. Traagisemmissa tapauksissa, kuten Marko Tapion Arktisen hysterian kohdalla, kirjailijan aikoma suuri teos jäi kesken jokapäiväisten huolten, muiden töiden ja alkoholismin vuoksi.
Nykyään on onneksi toisin, ja ammattimaisesti toimivia kirjailijoita tuetaan paremmin kuin ennen sekä yhteiskunnan että ympäröivien ihmisten toimesta, jolloin he voivat keskittyä kirjoittamiseen. Enää yritetään harvoin Kilven lailla tahallaan kirjoittaa aikalaisten hylkäämää Suurta Romaania.
Mutta tarina on yhä hengissä. Romanttisen idean mukaan kirjailijat elävät kirjoittaakseen. Totuus kuitenkin on, että kirjailijat kirjoittavat elääkseen.
Aikalaisten hylkäämän Suuren Romaanin myytti haittaa sen ymmärtämistä, että kirjallisuus on työtä siinä missä muukin. Se voi toki olla kutsumusammatti, mutta tällä ei pitäisi olla mitään suhdetta siihen, kuinka siihen suhtaudutaan yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti.
Marja Kyllönen voitti Vainajaiset-teoksellaan Runeberg-palkinnon vuonna 2023. Vainajaiset oli myös Finlandia-ehdokkaana.
Vasta, kun kirjallisuudesta tulee normaali ammattiala, voivat kirjailijat kirjoittaa suuria teoksia myös omille aikalaisilleen. Siinä tapauksessa Vainajaisetkin olisi voinut ilmestyä jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.
Kirjoittaja voitti viime vuonna Tieto-Finlandian kirjallisuusesseistä koostuvalla teoksellaan Vaivan arvoista.
Oikaisu 27.4. kello 16.33: Irmari Rantamala oli kuvatekstissä aiemmin virheellisesti muodossa Ilmari Rantamala.
