Rock
Maija Vilkkumaan Ei-albumin 20-vuotisjuhlakeikka Tavastialla 8. maaliskuuta.
on 20 vuotta siitä, kun Maija Vilkkumaa sai yhden vuorokauden sisällä kuulla kaksi uutista: hänen Ei-albuminsa on Suomen listaykkönen ja tuore kansanedustaja Tony Halme on haastanut hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta.
Vaalituloksesta tuohtunut, nettiin kirjoitellut muusikko ei saanut syytettä, mutta Ei-albumi jatkoi elämäänsä Suomen virallisella albumilistalla yhteensä 56 viikkoa sekä keskeisenä osana suomalaisen rock-musiikin historiaa.
Maija Vilkkumaa juhlisti fanien ja lähes Ei-levyn aikaisen kokoonpanonsa kanssa albumin pyöreitä vuosia loppuunmyydyllä erikoiskeikalla Tavastialla.
Lavalla oli Vilkkumaan seurana hänen puolisonsa kitaristi Mikko Kosonen, bassossa Niko Kokko ja koskettimissa Tero Pennanen. Rummuissa oli Jan Pethmanin sijaan Ilkka Tolonen.
Lämminhenkisen luokkakokouksen fiilistä lisäsi se, että mukana oli myös alkuperäinen miksaaja, valoteknikko sekä yleisöstä bongattu Rantaseksi esitelty paitamyyjä, joka Vilkkumaan kertoman mukaan tapasi ankeimmillakin keikoilla elämöidä miksauskopin edessä: ”Tää on parasta ikinä!”
Albumi soitettiin alusta loppuun kronologisessa järjestyksessä. Keskimäärin kolmi-nelikymppisistä koostuva yleisö lauloi mukana levyn avausraidan Kristiinan ensimmäisestä kertosäkeestä lähtien.
Maija Vilkkumaa on 2000-luvun alun isoimpia tähtiä. Ei-albumin hitit ja etenkin nimikkokappale kuuluuklassikkomateriaaliin, joka karaokebaarissa tulkittuna saa nurkkapöydätkin kuoroon mukaan.
Ei kuulostaa tänä päivänä sekä hyvin nostalgiselta että tietyllä tavalla tuoreelta. Se palauttaa mieleen kaiut aikakautensa melodisesta rockista, Garbagesta, The Cardigansista, Alanis Morissettesta ja No Doubtista.
Samalla se saa ikävöimään musiikkia, joka kertoo muustakin kuin rakkaudesta ja eroista tai naimisesta ja ryyppäämisestä.
Vilkkumaa on ennen kaikkea tunnelmallinen tarinankertoja. Hänen kappaleensa kertovat kokonaisista hahmoista, joiden ympärille on viritetty dramaturginen jännite. Ei on psykologinen trilleri neuroottisen äidin ja vapautta kaipaavan tyttären suhteesta. Kusipää kertoo vihaa pursuavasta kiusatusta, joka päätyy veitsi kädessä poliisiauton kylmälle konepellille. Ei saa surettaa on heviriffien pimentämä kappale, jonka tragedia on ensimmäisissä säkeissä:
”Kun Saara täytti kahdeksan / Silloin kävi niin / Että juhliin tuli vain yksi / Vaikka kaksikymmentäviisi kutsuttiin.”
Vilkkumaa kertoo keikalla, että kun nämä rivit ilmestyivät jostain hänen päähänsä, häntä alkoi itkettää.
Onkin ollut ilo, että Vilkkumaa on palannut tietyllä tapaa juurilleen ja omiin vahvuuksiinsa viime vuonna julkaistulla albumilla 1973.
keikka järjestettiin naistenpäivänä, mutta Vilkkumaalla ei ollut tarvetta korostaa esikuvallisuuttaan naispuolisena musiikintekijänä ja rock-yhtyeen keulahahmona.
Muuta juttua kyllä riitti. Vilkkumaa on tunnettu höpöttelijä. Kappaleiden välissä kuultiin anekdootteja levyn syntyhetkiltä: kuinka kolmeakymppiä lähestyvä Vilkkumaa joogasi, kävi keikoilla ja lähetti nettikahvilasta sähköposteja Pekka Ruuskalle WTC-iskujen jälkeisessä New Yorkissa.
Noin joka toisen kappaleen väliset puheosuudet antoivat yleisölle mahdollisuuden kurkata kulissien taakse ja saada osakseen jotain erityistä. Toisaalta ne katkoivat illan dynamiikkaa.
Sen huomasi vertaamalla varsinaista albumin läpisoittoa encoreen, jossa yleisö pääsi kunnolla hurmokseen, kun hittejä tuli lähes katkeamattomana solkena. Ei-albumin jälkeen kuultiin vain kappaleita, joita olisi voinut kuulla myös vuonna 2003: Totuutta ja tehtävää, Ingalsin Laura, Ne jotka tyytyy sekä Satumaa-tango.
Vilkkumaa esiintyi lähes samalla kokoonpanolla kuin 20 vuotta sitten.
Vanha bändi tuntui olevan sympaattisella tavalla hieman pöllämystynyt, kuin aikakone olisi heittänyt yllättäen vanhan poppoon takaisin 2000-luvun alkuun. Soittajat alkoivat lämmetä vähintään Led Zeppelin -henkisen Eteiseen-tiluttelun kohdalla, ja erityisesti Mikko Kosonen sai keikan aikana ansaitusti tilaa vaikuttaville sooloilleen.
Maija Vilkkumaa oli elementissään ja pomppi lavalla Whitesnake-paidassaan ja seeprakuosisissa housuissaan kuin itseoikeutettu rokkitähti. Laulun puhtaus oli välillä toissijaista – kuten asiaan kuuluu – mutta Vilkkumaan omaleimainen tulkinta kantoi myös sellaiset erittäin haastavat kappaleet kuin Väärin ja Häviän.
Yleisölle ja bändille kyseessä oli kuitenkin ennen kaikkea nostalgiantäyteinen paluu jonnekin aikuisuuden ja uuden aikakauden kynnykselle.
Single-aikaan siirtymisen myötä tuskin enää syntyy tällaisia yhden levyn kokoisia ilmiöitä, joiden pyöreiden juhlimisen ohella voi uppoutua oman nuoruutensa vereslihaisiin muistoihin.
Vilkkumaa on yksi 2000-luvun alun isoimmista tähdistä.
Oikaisu kello 14.45: Jutussa kerrottiin virheellisesti basistin nimeksi Niko Kosonen. Basisti on Niko Kokko.
Oikaisu 14. maaliskuuta kello 12.25. Jutussa väitettiin virheellisesti, ettei Väärin-kappale olisi kuulunut Vilkkumaan tavalliseen keikkasettiin vuosiin, mutta Vilkkumaa on esittänyt kappaletta myös viime vuosina.