Lear. Vallilan Kansallisteatterin ensi-ilta 2.3. ★★★
Viimeisten vuosien tapahtumat maailmalla ovat varmasti kehittäneet hurjasti ihmisten kykyä hahmottaa dramaturgisia rakenteita.
Ehkä se myös saa teatterintekijät kiinnostumaan uudelleen näytelmäkirjallisuuden klassikoista.
William Shakespearen tragediaa Kansallisteatterin väistötiloissa seuratessaan huomaa väistämättä olevansa keskellä Venäjän, Ukrainan, Unkarin ja monen muun paikan tapahtumia.
Ohjaaja Tiina Puumalaisen ei ole tarvinnut alleviivata mitään Shakespearen tunnetuimpiin kuuluvassa kuningasnäytelmässä, jonka nimen hän on lyhentänyt Leariksi.
Sitä enemmän työtä on vaatinut näytelmän muokkaaminen annettuihin olosuhteisiin, Kansallisteatterin keskipolven näyttelijöille ja Vallilan vanhan konepajan tiloihin.
Puumalainen on käytännössä kirjoittanut koko teoksen uusiksi, mutta niin että siitä koko ajan tunnistaa Shakespearen tragedian.
Katsojalle tuottaa vaivaa lähinnä nykyinen pyrkimys tiivistää asiat yhteen ytimekkääseen otsikkoon tai iskevään sloganiin.
Kansallisteatterin markkinoinnin mukaan Puumalaisen tulkinnan lähtökohtana on muistisairaus, ja tämä helposti mieleen tarttuva lausahdus tulee jatkossa varmasti toistumaan kaikessa esitykseen liittyvässä keskustelussa.
Itse en kokenut esityksen kertovan oikeastaan mitään muistisairauksista, vaikka yhdessä kohtauksessa tehosteäänenä kuullaan kuvauksia sairauksien toimintamekanismeista.
Shakespearen näytelmät ovat täynnä hulluja ja narreja, joita voi tulkita hyvin monella tavalla. Muistisairaat mahtuvat tähän joukkoon ilman että katsojan tulkintaa tarvitsee erikseen ohjailla.
Learin henkilökuvan kaventaminen kyseisellä johdattelulla harmittaa, koska roolin näyttelee tällä kertaa Katariina Kaitue. Kun kaikkien monimutkaisten ja ristiriitaisten miesten jälkeen Lear on vaihteeksi nainen ja äiti, niin hänen toiminnalleen pyritään antamaan selitykseksi pohjimmiltaan niin yksinkertainen asia kuin muistisairaus.
Näytelmän koko sukupuoliasetelma on pyöräytetty ympäri tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa.
Learin kolmesta tyttärestä on tehty poikia, tarkemmin sanottuna pönäköitä setämiehiä, ja hallitsijan neuvonantajan Gloucesterin kahdesta pojasta puolestaan varsin toimintakykyisiä naisia.
Näytelmän alussa Lear luovuttaa vallan pojilleen, mikä luo paineita myös neuvonantajan tyttärille. Toimeenpanevana voimana on valtionhallinnon rinnalla myös perhedynamiikka.
Puumalaisen sovitus korostaa perheen merkitystä nimeämällä jälkikasvun pelkästään heidän perheissään saaman aseman mukaisesti. Learin pojat on nimetty Esikoiseksi, Keskimmäiseksi ja Kuopukseksi. Gloucesterin tyttärien nimet ovat Laiton ja Laillinen, koska toinen heistä on syntynyt avioliiton ulkopuolella.
Sovitus tiivistää tragedian ytimen kahdeksan näyttelijän esitettäväksi ilman että kenenkään tarvitsee tehdä useampia rooleja. Learin kahteen vanhimpaan lapseen on sulautettu heidän puolisonsa ja Learille uskollisena pysyvä Kentin jaarli on saanut itselleen hovinarrin piirteitä.
Ratkaisu selkeyttää, mutta myös yksinkertaistaa monia asioita.
Hybridihenkilöidensä pyrkimyksiä synkronoidessaan Puumalainen on muotoillut ne valmiiksi repliikeiksi, mikä tekee esityksestä kovin monologipainotteisen.
Toisaalta Jukka Haapalaisen ja Sirpa Suutari-Jääskön luoma koreografia muokkaa monet näytelmän varsinaisista monologeista pitkälti sanattomaksi liikekieleksi.
Learin esittäjä Katariina Kaitue on vaikuttavimmillaan juuri sanattomassa ilmaisussa, ja yhteisen liikkeen löytyminen muodostuu lopulta tärkeäksi myös Learin suhteessa Sari Puumalaisen valloittavan pidäkkeettömästi esittämään Kentiin ja Petri Mannisen rosoisuudessaan vaikuttavaan Gloucesteriin.
Petri Manninen tekee rosoisuudessaan vaikuttavan Gloucesterin roolin. Katariina Kaitue on vaikuttavimmillaan sanattomassa ilmaisussa.
Lear ei ole yhtä tanssillinen teos kuin saman suunnitteluryhmän viime vuonna Tampereen Työväen Teatterissa toteuttama August Strindbergin Kuolemantanssi. Learissa näyttelijöiden liike on enimmäkseen korostetun staattista ja mekaanista.
Esityksen erikoisimmasta hahmosta vastaa Gloucesterin aviotonta tytärtä näyttelevä Maria Kuusiluoma. Sovitus antaa Laittomalle todella paljon tilaa ja Kuusiluoma ottaa estradin haltuunsa kuin fitness-kisoissa, mutta roolin sisältö tyhjenee muutamassa minuutissa.
Kahden vahvasti ilmaisevan näyttelijän, Kaitueen ja Kuusiluoman, välille ei muodostu minkäänlaista jännitettä, mikä jättää jälkimmäisen urakoimaan rooliaan tyhjän päälle.
Menestyksellisestä Kuolemantanssista muistuttaa esityksessä eniten Hannu Rantasen säveltämä musiikki, joka muutamien yksittäisten instrumenttien avulla tuo kokonaisuuteen yksinkertaisten rytmien ja selkeiden melodioiden johdonmukaisuutta.
Teppo Järvisen peileillä, valoilla ja kekseliäillä korokkeilla pelaava lavastus tuntuu mahtuvan vähän väkinäisesti Vallilan laatikkomaiselle näyttämölle.
William Shakespearen tragedian suomennos, sovitus ja ohjaus Tiina Puumalainen, visuaalinen kokonaissuunnittelu Teppo Järvinen, koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö, musiikki Hannu Rantanen, äänisuunnittelu Jani Peltola, valot Kare Markkola, naamiointi Petra Kuntsi. Rooleissa Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Sari Puumalainen.