Runoilija ajaa trukkia, lajittelee postia ja moikkaa kavereita Kurvissa

Lasse Hauerwaas antaa huolettoman vaikutelman työväenluokkaisessa teoksessaan, joka saattaa innostaa lukijansa ajattelemaan, että runojen kirjoittaminen on helppoa.

Lasse Hauerwaas on runouden alkuperäisen anarkian ja levottoman uteliaisuuden asialla.

18.3. 10:19

Runot

Lasse Hauerwaas: Tämä on ehdottomasti yksi runokokoelmista joita on koskaan kirjoitettu. Enostone. 65 s.

Lavaruno­aktiivi Lasse Hauerwaasin (s. 1984) teoksen otsikko Tämä on ehdottomasti yksi runo­kokoelmista joita on koskaan kirjoitettu kuvaa kirjan sisältöä harvinaisen hyvin. Väitettä on paha mennä kiistämään: maailman sivu on kirjoitettu hurja määrä runokokoelmia, tässä ehdottomasti yksi niistä. Eikä ollenkaan hullumpi sellainen.

Jos eräät nykyrunoilijat kirjoittavat tieteestä ammentavia kosmisia runoelmia asiaankuuluvine lähdeviitteineen, Hauerwaas on lajin alkuperäisen anarkian ja levottoman uteliaisuuden asialla. Hän on terävä runoilija, joka vierastaa ylisanoja ja korkeakirjallista ”runollisuutta”.

Ekonomisesta kielestä huolimatta monet runot ylittävät arkisen horisontin ja katsovat maailmaa uudella tavalla. Runojen tunneskaala on lavea, kainalopieruista syvään suruun ja melankolisiin utopioihin.

Tietyt ajatusleikit muodostavat kokoelman selkärangan. Yksi on variaatiot teemasta ”politiikassa asiat riitelevät, mutta eivät ihmiset”, joka kierrätetään jopa kvanttimekaniikan kautta ja päätyy lopulta muotoon: ”baarissa juodaan kaljaa / mutta ei tapella // baarin pihalla ei juoda kaljaa / mutta tapellaan”.

Toinen kantava motiivi on ystäväkaupungin käsitteen inspiroima ajatus: kuinka kaupungit ystävystyvät: ”Notkuvat sätkä huulessa / puistossa shakkilautojensa kanssa // vievät lapset rannalle / katsomaan horisonttiin lipuvia laivoja”.

Jos kaupunkia runoudessa usein kuvataan kolkkona ja kylmänä, nämä runot tarkentavat tällä vuosituhannella yleistyneeseen ajatukseen kylämäisistä yhteisöistä – ja onnistuvat samaan aikaan surumielisesti tutkimaan kaupunkiutopian mahdollisuutta ja kritisoimaan aiheen onttoa hypetystä.

Monet runoista sijoittuvat työväenluokkaiseen todellisuuteen, niissä ajetaan trukkia ja lajitellaan postia, vapaa-ajalla moikataan kavereita Kurvissa.

Tästä maailmasta kumpuaa myös terve epäilys yläluokkaisia visioita kohtaan, vino huumori, joka näyttää hetkessä niiden onttouden. Runoilijana Postin leivissä saa kuulla Charles Bukowskista kyllästymiseen asti, Hauerwaas valittaa yhdessä runossa: ”vituttaa // ja vituttaisi Bukowskiakin”.

Maailmaan mahtuu monenlaisia postivirkailijarunoilijoita, mutta Hauerwaas lienee varsin hyvä kirjavinkki makuaan laajentamaan pyrkivälle Bukowski-fanille.

Hauerwaasin runoille tärkeää on huoleton ensivaikutelma – ja tärkeää tälle vaikutelmalle on, että kirja sisältää myös huonoja runoja.

Runon saa mistä vain havainnosta, jonka baaritiskillä raapustaa kuittiin. Sääntöjä ei ole, mutta tekstin pitää kommunikoida, mielellään tehokkaasti. Runoilijalla on kyky luonnostella henkilön olemus muutamalla rivillä, niin että hahmo hyppää ulos ääriviivoistaan.

Että tämä onnistuisi, perspektiivin on oltava taiten valittu ja toteutettu hienovaraisesti, parilla sanalla. Muistokirjoituksenomaisessa Amissa näkökulma on surevien omaisten. Runo jää koskettavana mieleen:

”Vaikka se ostikin salaa skootterin / ja lahon veneen jonka moottori irtosi kesken ajon / möi taulunsa lähipubiin viskiä vastaan / eikä turhia menemisistään kertoillut // jäätiin sitä kaipaamaan / kun se eräänä päivänä / ei palannutkaan sairaalasta kotiin.”

Edellisessä kirjassaan Bobby Hauerwaas teki yhteistyötä sarjakuvataiteilija Iina Silventoisen kanssa. Teos oli sota-aikaan sijoittuva rakkaustarina, eli hyvin eri puusta veistetty, mutta silti uuden runokokoelman tekstejä huomaa kuvittavansa mielessään. Runoissa on irtonaisuutta ja sellaisia nopeita näkökulman vaihdoksia, joita on tottunut näkemään pikemminkin sarjakuvan kuin nykyrunon piirissä.

Tämän kirjan olemuksella voi kuvitella olevan vastaava vaikutus aloitteleviin kirjoittajiin kuin monilla punkbändeillä on ollut soittajiin: hei, minäkin pystyn tuohon!

On kirjallisuuden tulevaisuuden kannalta tärkeää, että tämä vaikutelma syntyy joistakin kirjoista. Todellisuudessa harva pystyy, ja tuskin kukaan kylmiltään, sillä helposti luettava runous ei ole yhtä kuin helposti kirjoitettava.

Samoin korkeatasoinen runous on eri asia kuin korkealentoinen, sen tämä kirja osoittaa kirkkaasti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat