Draama
The Whale, ohjaus Darren Aronofsky, 117 min, K12. ★★★★
Ruumis paljastetaan vähitellen. Istumassa, sitten hitaasti nousevana. Seisaallaan valtavan lihava mies näyttää jähmeältä karhulta. Makuulla roikkuva vatsa leviää kuin vesipatja.
Kamera kiertää päähenkilö Charlieta, hän on kuin jumiutunut keskipiste. Jokainen askel on suuri voimannäyttö, jota korostetaan Rob Simonsenin jylhällä musiikilla.
Darren Aronofskyn The Whale on moniaistillinen, jopa haiseva elokuva elämästä kaikkiin suuntiin laajentuvan kehon kanssa.
Avaimen noukkiminen lattialta muuttuu valaanmetsästykseksi.
Kirjoittamista työkseen opettava Charlie lukee mantrana lapsellista kirjoitelmaa Herman Melvillen Moby Dickin valaasta, jota on vaikea tappaa. Se rauhoittaa. Charlie on valaan tapaan piilossa katseilta kaiken syövässä yksinäisyydessään.
”Anteeksi, olen kauhea ihminen, anteeksi”, hän pahoittelee fyysistä tilaansa, kuin tottumuksesta häpeään.
Hän masturboi homopornolle niin, että hengitys vinkuu.
Uskonto tappoi poikaystävän ja tavoitteet. Silti pitäisi korjata välit unohtuneisiin sukulaisiin. Ympärillä pyörii ihmisiä, jotka kaikki voivat jollain tapaa huonosti.
The Whale on ollut käynnistämässä brenessanssia. Fanit jumaloivat paluun tehnyttä Brendan Fraseria. Siksi, että elokuvamaailman pitkäksi aikaa hylkäämä entinen Muumio-tähti vaikuttaa mukavalta.
The Whalessa Fraser tekee viehättävän suorituksen. Pidättely toimii paremmin kuin tunteenpurkaukset.
Kuva on rajattu suhteella 4:3, jolla televisiota tehtiin ennen laajakuvaa. Se on napakka, ahtautta lisäävä muoto.
Elokuvaaja Matthew Libatique ottaa potrettimaisia lähikuvia keskustelevista kasvoista kuin saippuaoopperassa (jollaiseksi The Whale välillä luisuu). Tiukat rajaukset hätkähdyttävät yksinkertaisuudellaan.
Pieni koti on valaistu tunkkaiseksi. Ulkomaailmasta annetaan pieniä vihjeitä. Siellä sataa usein ja ilma on röökitauollakin raikkaampaa kuin sisällä.
Pizzakuski vilahtaa ikkunassa. Lintu pyrähtää ikkunalaudalle syömään hedelmänpaloja, joita ei näy ruokkijan ruokavaliossa.
Pelkkä oleminen on hahmolle työlästä, mutta Charlie pysyy itsetietoisen hauskana. Hän antaa terävää kirjallisuuskritiikkiä Raamatusta, vaikka nauru päättyy kivuliaaseen yskään.
Lihavan miehen ruokailu kuvataan pelkästään iljettävänä. Päähahmo tunkee suuhunsa ämpärikanaa, jota ei ole edes jaksanut hakea viereiseltä pöydältä. Naama valuu rasvaa.
Kukaan ei suhtaudu kehoon positiivisesti. Inho ilmaistaan toistuvasti sanallisesti.
Tällä tavalla lihavaa hahmoa ole nähty kuin pierukomedioissa, kehokauhussa ja Jabba The Hutin kohtauksissa. Aiemmista poiketen The Whale ohjaa pohtimaan ällötystä.
Aronofsky vaikuttui The Whale -näytelmästä vuosia sitten. Näytelmän käsikirjoittaja Samuel D. Hunter teki myös elokuvasovituksen.
Elokuvassa Aronofsky hallitsee paha olon eri asteet. Kehonmuokkaus on kivuliasta kuin The Wrestlerissä. Riippuvuus piinaa kuin Unelmien sielunmessussa.
Teatterinmakua ei ole saatu kokonaan karistettua. Harmillisesti jotkut aluksi nokkelalta vaikuttavat elokuvalliset ratkaisut osoittautuvat toistuessaan teatterin rajoituksiksi.
Pahin synti on jatkuva ovista ramppaaminen.
Latteimmillaan elokuvasta tulee mieleen Kuolleiden runoilijoiden seura, jossa nuoria rohkaistaan ilmaisemaan syviä tuntemuksiaan. Se tarkoittaa kaiken jatkuvaa tunnustamista, myös oman isokokoisuuden.
Käsikirjoittaja Samuel D. Hunter, tuottajat Jeremy Dawson, Ari Handel, Darren Aronofsky, pääosissa Brendan Fraser, Sadie Sink, Hong Chau
