Varhainen aamu Tallinnassa vähän yli vuosi sitten, 24. helmikuuta. Ukrainan Harkovasta kotoisin olevat Taisia Voronina ja Anna Kopiova olivat yhdessä Kalambur-teatteriryhmän muiden nuorten ja ohjaajien kanssa juuri lähteneet kävelemään hotellilta laivaterminaaliin. He olivat matkalla esiintymään teatterifestivaalille Jyväskylään.
Juuri ennen kuin he poistuivat hotellin wifi-verkon ulottuvilta, yksi ryhmän tytöistä sai viestin Harkovasta parhaalta ystävältään, Taisia Voronina kertoo. Viesti oli kummallinen, siinä luki ”ukrainalaisia pommitetaan, rakastan sinua, heihei”.
”Viestin saanut tyttö itki, minä yritin olla ajattelematta asiaa satamaan kävelyn ajan”, Voronina kuvailee.
Kun ryhmä pääsi Tallinnan satamassa liittämään puhelimensa taas verkkoon, viestin merkitys selkeni. Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan.
”Aloimme kaikki kirjoittaa perheillemme, miten he voivat, missä ovat, tunnelma oli paniikinomainen”, Anna Kopiova kertoo.
Voronina ja Kopiova, molemmat 17-vuotiaita, kertovat vuoden takaisesta matkasta Helsingin Musiikkitalon Black Box -lavan katsomossa tiistaina päivällä.
Heillä on hetki aikaa ennen harjoituksia, joissa on tarkoitus viimeistellä illan esitys, nuorten omiin tunteisiin ja kokemuksiin pohjaava Because it’s my Home.
Tiistain esitys sai sytykkeen, kun Sibelius-Akatemiassa viimeistä vuotta opiskeleva alttoviulisti Vuokko Lahtinen näki viime keväänä uutisissa jutun sodan takia Suomeen jumiin jääneistä nuorista teatterinharrastajista. Heidän kanssaan pitäisi tehdä esitys, Lahtinen ajatteli.
Musiikkitalossa tiistain esitys jää ainoaksi, mutta keskiviikkona ja torstaina 1.–2. maaliskuuta Because it’s my Homen voi nähdä Teatteritalo Universumissa hieman erilaisena, ilman Lahtisen ja hänen soittajatovereidensa sekä esityksen live-elektroniikasta vastaavan Kristian Penttisen livesoittoa ja -improvisaatioita.
Universumissa ryhmä ei ole ensi kertaa, teatteri tarjosi ryhmälle esiintymispaikan jo viime vuoden huhtikuussa. Silloin ryhmän molemmat esitykset olivat loppuunmyytyjä, kaikki tuotto meni ryhmälle itselleen.
Kristian Penttinen ja Vuokko Lahtinen ovat valmistelleet esitystä Kalambur-ryhmäläisten kanssa netin välityksellä viime syksystä lähtien. Kun he maanantaina tapasivat ensimmäisen kerran kasvokkain, oli tunnelma heti lämmin. ”Nämä nuoret on niin upeita, ihan ammattinäyttelijöitä. Täysillä mukana, taide koko ajan edellä.”
Kun uutinen Venäjän hyökkäyksestä tavoitti ryhmän Tallinnassa viime vuonna, olivat ryhmän aikuiset – ohjaajat Svitlana Goncharova ja Olga Zubkova sekä opettaja Maríía Ívanova – hekin täynnä huolta ja hätää mutta myös erityistä stressiä.
Viikon mittainen esiintymisreissu oli muuttunut pakolaismatkaksi, ja kolmella naisella oli yhtäkkiä pidemmän aikaa huolehdittavanaan 16 nuorta, jotka olivat tuolloin 12–18-vuotiaita. Mielessä vilistivät kysymykset, yhtenä se, päästettäisiinkö heitä edes Suomeen.
Matka Jyväskylään sujui kuitenkin ongelmitta ja festivaalin esitykset saatiin tehtyä aika lailla normaalisti – mutta festivaalin päätyttyä tuli tyhjyys. Mitä nyt? Miten eteenpäin?
Kaikkien lasten vanhempiin oli saatu yhteys, mutta huoli sodan jalkoihin jääneistä omistakin perheistä oli kova.
Olga Zubkova (vas.), Svitlana Goncharova ja Maríía Ívanova kertovat olevansa äärettömän kiitollisia Teatteritalo Universumin tuesta. ”Teatteri avasi meille ovensa, he ovat olleet niin ystävällisiä ja avuliaita.”
Asiat alkoivat kuitenkin järjestyä. Nuoret saivat paikan Oravaisten vastaanottokeskuksesta, ja 14 heistä haki turvapaikkaa.
Ryhmän aikuisista Olga Zubkova asuu perheensä kanssa edelleen Suomessa, mutta Goncharova ja Ívanova ovat tulleet nyt vain käymään, he palasivat viime kesänä kotiin Harkovaan.
Anna Kopiova asuu edelleen Oravaisten vastaanottokeskuksessa. Hänen perheensä ja sukunsa asuu osittain Ukrainassa, osittain muualla Euroopassa. Hän kaipaa kotiin.
”Suomi on hyvä maa”, Kopiova sanoo ja jatkaa: ”Mutta en voi sanoa sitä täydestä sydämestäni, koska en halunnut jäädä tänne, tulimmehan vain viikoksi.”
Taisia Voronina muutti vastaanottokeskuksesta kolmisen kuukautta sitten, kun hänen äitinsä tuli Suomeen. Molemmat tytöt käyvät koulua Vaasassa.
Toisin kuin Kopiova, Voronina haluaisi jäädä Suomeen opiskelemaan. Sitten hän voisi palata Ukrainaan, käyttää koulutustaan ja aivojaan maan paremman tulevaisuuden eteen sekä luoda siltoja Ukrainan ja Suomen välille.
Kun Kopiovalta ja Voroninalta kysyy, miten vuosi on muuttanut heitä, on vastaus sama, jonka ryhmän ohjaajat antoivat kysymykseen.
”Meistä tuli aikuisia. Jo silloin satamassa, kun saimme ja lähetimme viestejä. Päässä pyöri: en tiedä missä perheeni on, minun on oltava täällä, täytyy säästää rahaa…” Kopiova kuvaa.
He olivat 16-vuotiaita, Kopiova ja Voronina sanovat, itseään he eivät niin surreet.
”Mutta ryhmän 12-vuotiaastakin tuli aikuinen.”
Varsinkin aluksi nuoret tukeutuivat eniten toisiinsa, vetäytyivät ”pelokkaiden kissojen” tavoin pois auttamishaluisten – mutta vieraiden – aikuisten luota.
Onneksi oli myös teatteri, jonka harjoituksia onnistuttiin pian jatkamaan netin välityksellä.
”Se oli kuin olisi saanut taas hengittää oikein syvään. Oli tärkeää päästä taas teatterin pariin, sen mikä oli ennenkin aina tehnyt meidät iloisiksi.”
Ja vaikka sodalle ja sen kauheuksille ei näy loppua, painottavat Taisia Voronina ja Anna Kopiova, että heidän kodista ja sen tärkeydestä kertova esityksensä ei sisällä vain kauheuksia.
”Haluamme kertoa myös ystävistämme, historiaamme, tarinoitamme, muistuttaa siitä ettei kaikki ole vain kauheaa.”
Esitys on myös keino tehdä edes jotakin oman kansan eteen.
”Tämä on pieni asia, jonka me voimme tehdä Ukrainalle.”
Because it’s my Home -esitys Teatteritalo Universumissa (Perämiehenkatu 13) 1. ja 2. maaliskuuta kello 18. Liput 10 / 20 / 50 e. Ikäsuositus: 12+.