Tietokirja
Kristiina Kalleinen: Valtioaamun aika. Suomen suuriruhtinaskunta 1809—1863. Gaudeamus. 352 s.
Tosiasioiden tunnustaminen on, kuten tunnettua, viisauden alku. Yksi tosiasioista on, että Suomen historia heijastaa pitkälti Ruotsin ja Venäjän historiaa.
Maamme kehittyminen omaksi kansakunnaksi ja itsenäiseksi valtioksi, selviytyminen kahden maailmansodan läpi ja Neuvostoliiton varjossa, liittyminen EU:hun ja Natoon – mitään näistä vaiheista ei voi täysin ymmärtää, ellei alati ota huomioon, mitä samanaikaisesti tapahtui maamme suhteissa entisiin emämaihin.
Tätä näkökulmaa soveltaa ansiokkaasti dosentti Kristina Kalleinen teoksessaan Valtioaamun aika, jota voisi luonnehtia uudeksi synteesiksi Suomen alkutaipaleesta venäläisenä suuriruhtinaskuntana. Aikakauden johtavana tutkijana Kalleinen antaa myös hyvin tilaa muiden tutkijoiden tulkinnoille Suomen kehityksestä 1800-luvulla, mikä tietenkin nostaa teoksen arvoa.
1800-luvun alkupuoliskoa kutsuttiin pitkään kotimaisessa historiankirjoituksessa vähättelevään sävyyn Valtioyöksi. Venäjän keisarit eivät vuosina 1809–1863 kertaakaan suostuneet kutsumaan Suomen säätyvaltiopäiviä kokoon, joten yhteiskunnallisia oloja jouduttiin kehittämään paljolti asetuksien ja määräyksien avulla.
Tämä oli eittämättä hankalaa, sillä suomalaiset olivat ruotsalaisen yhteiskuntamuotonsa vuoksi tottuneet lainsäädäntöön perustaviin uudistuksiin ja järjestykseen.
Kalleinen korostaa kuitenkin, ettei aikakauden yhteiskunnallista kehitystä voi pitää erityisen synkkänä, ja viittaa tässä Jussi Kurunmäen ja Jani Marjasen samansuuntaisiin tutkimustuloksiin. Suuriruhtinaskunta sai heti alusta lähtien oman hallituksensa ja ministerivaltiosihteerinsä, jolla oli suora esittelyoikeus keisarille Pietarissa.
Hallituskonseljin nimen muuttuminen vuonna 1816 senaatiksi vahvisti Suomen statusta Pietarin valtapiireissä, mistä silloinen ministerivaltiosihteeri R. H. Rehbinder oli erityisen hyvillään. Kalleinen nostaa myös esiin senaatin merkityksen Suomen valtiollisen olemassaolon keskeisenä symbolina ja hallinnon jatkuvuudelle.
Joulukuussa 1917 nimenomaan senaatti antoi Suomen itsenäisyysjulistuksen.
Porvoo vuonna 1845. – Kirjan kuvitusta.
Kalleinen toteaa toisaalta, että Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 antama julistus Suomen noususta ”kansakuntien joukkoon” tarkoitti vain sitä, että suomalaiset olivat liittymässä kansakuntana ”keisarikunnan useiden muiden kansojen joukkoon”. Kyse ei ollut mistään autonomisesta asemasta, ja aikalaiset ymmärsivät Suomen aseman riippuvan täysin keisarin hyväntahtoisuudesta.
Moni asia johti silti alusta asti Suomea omaan suuntaan. Talouspolitiikassa tämä liittyi ennen kaikkea siihen, että vilkas kaupankäynti Ruotsin kanssa sai jatkua, ja vuonna 1811 Suomesta jouduttiin tästä syystä muodostamaan Venäjästä erillinen tullialue.
Seuraavana vuonna maalle perustettu oma rahalaitos sai vuonna 1817 sai nimekseen Suomen Pankki, jonka toiminnalla pohjustettiin monta myöhempää rahauudistusta – kuten oman valuutan luominen 1860-luvulla
Vastaavia erillisiä finanssijärjestelmiä luotiin myös Kaukasiassa samaan aikaan valloitetuissa maissa kuten Georgiassa, mutta vain Suomessa ne jäivät voimaan vahvistaen vähitellen käsitystä Suomesta valtiona valtiossa.
Kalleinen kuvaa hyvin miten 1840-luvulta lähtien tehostuneet talousuudistukset mahdollistivat merkittäviä yhteiskunnallisia uudistuksia, nojaten tässä vankasti Antti Kuusterän ja Juha Tarkan vuonna 2011 julkaistuun Suomen Pankin historiateokseen.
Keisarinnan kivi Helsingin kauppatorilla paljastettiin joulukuussa 1835. Fredrik Tengströmin litografia vuodelta 1837. – Kirjan kuvitusta
Teoksen mieleenpainuvin osa on kuitenkin Kalleisen kuvaus suomalaisen yhteisöllisyyden synnystä 1830- ja 1840-luvuilla. Tällöin ei nimittäin otettu yksinomaan kansallisen kulttuurin ja kansalaisyhteiskunnan haparoivia ensiaskeleita, vaan käytiin myös kiivaita väittelyjä siitä, mihin suuntaan maan taloutta ja metsävarantoja pitäisi kehittää.
Ruotsissa käytiin vilkasta keskustelua Suomen valtiollisesta asemasta Venäjän valtakunnassa, mutta sensuuri esti tehokkaasti julkisen huomion maan harvoissa sanomalehdissä. Älymystö pysyi kuitenkin hyvin informoituna siitä niin salakuljettujen lehtien ja kirjojen kuin matkojensa välityksellä.
J. V. Snellman
Teräväkielisin heistä oli silloin vielä nuori J. V. Snellman, joka uskoi niin kiihkeästi Suomen tulevaisuuteen maatalousmaana, ettei nähnyt mitään syytä säästää maan metsiä. Kirpeimmän kritiikin Snellman esitti kirjeessään ystävälleen Aleksanterin yliopiston riemupromootiosta kesällä 1840, jota hän luonnehti kansalle täysin vieraana tapahtumana:
”Sanalla sanoen, kansakunta ei tiedä teidän juhlamenoistanne enempää kuin taivaan linnut tietävät.”
Fennomaanit uskoivat maatalouden jatkuvuuteen ja keisarin hyväntahtoisuuteen, liberaalit taas teollisuuden ja vapaan kansalaisyhteiskunnan mahdollisuuksiin. Jakolinja pysyi pitkälti samana senkin jälkeen, kun kieliriita ja yhä eriävämmät mielipiteet rajatonta keisarivaltaa kohtaan nousivat pintaan Krimin sodan jälkeen.
Alkukesällä 1863 Aleksanteri II kutsui vihdoinkin Suomen säädyt valtiopäiville Helsinkiin syyskuun puolivälissä.
Liberaalit tulkitsivat mielellään kutsun vastauksena aloitteisiinsa poliittisista oikeuksista, mikä sai johtavaksi senaattoriksi nousseen Snellmanin ivaamaan heitä sinisilmäisyydestä. Eivätkö nämä nuoret, ”jotka eivät itse ole nykyhetken onnen vuoksi mitään tehneet ja mitään kärsineet”, tosiaan ymmärtäneet kaiken riippuvan keisarin tahdosta?
Asiavirheitä ja lapsuksia löytyy jokaisesta tutkimuksesta, niin myös Kristina Kalleiselta. Viaporin pommitus vuonna 1855 ei kestänyt viittä päivää vaan 46 tuntia. Suomen ruotsinkielinen väestö, joka 1800-luvun alussa muodosti 14 prosenttia maan väestöstä, ei tietenkään koostunut vain säätyläistöstä. Valtaosa heistä (noin 12 prosenttia) oli maanviljelijöitä, kalastajia ja muuta ”småfolkia”.
Kalleinen maustaa tekstinsä erinomaisella kuvituksella ja pienillä mutta paljon puhuvilla yksityiskohdilla: suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812 liitetyn Vanhan Suomen kaupungeissa toimi paljon venäläisiä kauppiaita, joista osa ”suomalaistui eli ruotsinkielistyi”; lääkärinä toimivalla Lönnrotilla ei ollut ruusuista kuvaa rahvaan elintavoista ja hän näki kurjuuden johtuvan varsinkin siitä, ettei isojakoa oltu suoritettu loppuun siinä maankolkassa.
Yhdessä mielessä 1860-luvun alku toi kuitenkin kiistattomasti valoa yöhön. Syyskuun ensimmäisenä päivänä 1862 otettiin käyttöön Helsingin keskustan kaasuvalaistus.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston historian professori.