Rock / albumi
Samuli Putro: Ikävä mummoa. Universal.
★★★
1990-luvulla esiin nousi uusia suomenkielisiä rockyhtyeitä, joiden laulusolistit kuulostivat innoittajiltaan, usein Ismo Alangolta tai A. W. Yrjänältä.
Zen Cafe -yhtyeen laulaja ja lauluntekijä Samuli Putro ei kuulostanut. Hänellä oli oma lakoninen, jopa töksähtelevä tyylinsä, joka oli kaukana niin suomalaisen rockin matalasta ja pahaenteisestä murinasta kuin saman ajan angloamerikkalaisesta tilittävästä vaikerruksesta.
Putro on kirjallinen laulaja, jonka kappaleissa on melodia, mutta laulun rytmitys palvelee enemmän puhutun suomen kielen rytmiä kuin rockin notkeaa ja vähän ylimielistä groovea. Sitä on ollut paljon vaikeampi jäljitellä kuin muiden Suomi-rockin kaanoniin nostettujen mieslaulajien tyyliä.
Ilmaisun huipentuma oli Putron ensimmäinen soololevy Elämä on juhla, jossa musiikillinen toteutus oli riisuttu äärimmilleen alleviivaamaan tekstien tiiviyttä.
Nyt ilmestynyt Ikävä mummoa on jo Putron kahdeksas soololevy. Edellinen, vuonna 2021 ilmestynyt Keskellä kesää oli uran toinen huippuhetki. Siinä laulun ja tekstien tukena oli jousilla kuorrutettu, häpeämättömän sentimentaalinen ja dramaattinen sointi.
Uudella levyllä Putro on suunnannut musiikillisesti toisaalle, ja nyt tausta on vahvasti elektronista. Ei kuitenkaan modernin listapopin määrittelemällä tavalla, vaan ennemminkin 1970-luvun progeen ja toisaalta 1980-luvun elektropoppiin kurkottaen. Koskettimien taakse on värvätty Death Hawks -yhtyeen Tenho Mattila, jolle varsinkin progehenkisempi äänisynteesi ja ilmaisu on tuttua.
Putro kuulostaa silti edelleen samalta vanhalta Putrolta, jonka laulussa rivit ovat tiukkaan puristettuja ja sanojen viimeiset vokaalit lyhyitä. Yhdistelmä toimii vaihtelevasti.
Jo aiemmin julkaistuista singleistä Kakarat kytkeytyy soinniltaan ja tarinaltaan aiempien levyjen tunnelmaan, kun taas Tanssilattialla on tungosta kuulostaa Putron tulkinnalta nuoruusvuosien Pet Shop Boysista.
Varsinkin viimemainitussa alkaa kaivata diskokompin päälle heittäytyvämpää ja liioittelevampaa laulua, mutta Putro on oma itsensä, tsaarin ajan venäläiseltä runoilijalta näyttävä ukko aamuyöllä risteilylaivan tanssilattian reunalla tekemässä lyhyitä havaintoja.
Levyn ilmavassa nimikappaleessa ilmaisu on luontevampaa. Onnellisia muistoja herättävä mummo tuntuu muutenkin johdannolta levyn kappaleisiin, joissa käsitellään usein perhesuhteita, varsinkin perheen perustamisen vaikeutta ja perheen hajoamista.
Aihe ei ole uusi Putron tuotannossa, ja varsinkin avioeroa isän näkökulmasta käsittelevä Muuttolaatikot on terätön ja ennalta-arvattava kuin varhaiskasvatuksen jakama tiedote. Parempi versio erolaulusta tulee tosin heti perään. Rakkaus on päätös esittelee toisenlaisen ja mielenkiintoisemman eroajan, joka on samalla ymmärrettävä ja tunteeton.
Tällä kertaa Putro ei ole tehnyt albumille eeppistä, kuvitellun suomalaisuuden ytimeen kurkottavaa ja runsailla yksityiskohdilla lastattua kappaletta. Sen virkaa toimittaa levyn päätösraita Nuoruuteen, joka kuvaa ihmistä, joka jätti elämättä kiihkeän nuoruuden. Vahvana ja pianovetoisena se kuulostaa vähän nuorelta Bruce Springsteeniltä. Tai ainakin toteavalta Springsteeniltä.