Romaani
C. J. Tudor: Rovio (The Burning Girls). Suom. Outi Järvinen. WSOY. 446 s.
Brittikirjailija C. J. Tudorin tuorein romaani on kliseistä ja epäuskottavista juonenkäänteistä kokoon kursittu kauhumysteeri. Hyvän kirjallisuuden sijaan Rovio tuo mieleen tavallistakin kehnomman jakson Midsomerin murhat -televisiosarjasta.
Tarinan keskeisenä kertojana toimii yksinhuoltajaäiti, pastori Jack Brooks. Skandaalin seurauksena hänet passitetaan Nottinghamista syrjäiseen Chapel Croftin pikkukylään.
Paikkakunta tunnetaan kahdesta asiasta. 1500-luvulla siellä poltettiin roviolla kahdeksan kyläläistä, jotka eivät suostuneet luopumaan protestanttisesta uskosta. Näiden marttyyrien kunniaksi kylässä järjestetään yhä palaviksi tytöiksi kutsuttujen risunukkejen polttajaisia.
Vuonna 1990 Chapel Croftista katosi puolestaan kaksi 15-vuotiasta tyttöä, joista ei ole sen koommin kuultu.
Nykypäivänä hämmennystä herättää Jackia edeltäneen pastorin itsemurha. Vai oliko kyseessä sittenkin murha?
Jackin ja hänen 15-vuotiaan Flo-tyttärensä elämä ei ole auvoista itseensä käpertyneessä Chapel Croftissa. Joku lähettelee Jackille uhkaavia viestejä, kylän mahtimies kohtelee häntä töykeästi, ja pienessä kappelissa tapahtuu käsittämättömiä asioita.
Huolta aiheuttavat myös tyttären teinikipuilu sekä tämän näkemät palavat aaveilmestykset.
Koska Jackissa on salapoliisin vikaa, hän ryhtyy setvimään Chapel Croftin mysteereitä, joista osalla on juurensa aina 1500-luvulla asti.
Jackilla itselläänkin on kauhistuttavia salaisuuksia. Niitä hän avaa tipoittain, jotta tarinassa säilyisi edes jonkin sortin jännite.
Sensaatiomaisiksi tarkoitetut yllätykset osoittautuvat useimmiten niin typeriksi, että ne herättävät lähinnä myötähäpeää.
Jackin ja Flon lisäksi romaanissa pääsevät ääneen vuonna 1990 kadonneet teinitytöt sekä vankilasta vapautunut psykopaatti, joka ei hyvästä yrityksestä huolimatta osaa lopettaa tappamista. Syystä tai toisesta juonikuviossa sivutaan myös saatananpalvontaa ja manaamista.
Romaanissa riittää sinne tänne sinkoilevia erillisiä tarina-aineksia niin yltäkylläisesti, että niiden yhdistäminen yhdeksi saumattomaksi kokonaisuudeksi on mahdotonta. Kokonaisuus onkin pakotetun oloinen ja rakenne luonnottoman kaavamainen. Lisäksi jokainen luku loppuu teennäiseen juonenkäänteeseen.
Vastapainoksi kirja on nopealukuinen, sillä Tudor suosii lyhyitä ja yksinkertaisia virkkeitä. Tämä johtaa kuitenkin siihen, että kerronta maistuu lattealta eikä kuvailu synnytä minkäänlaisia tunnereaktiota.
On turha luulo, että kauhutunnelmaa voisi luoda irrallisiksi jäävillä tyhjänpäiväisillä toteamuksilla tyyliin: ”Jäiset sormet kourivat päänahkaani.”
Kirjailija yrittää kosiskella yleisöä myös lukuisilla populaarikulttuuriviittauksilla. Niistä merkittävin kytkeytyy vuonna 1995 ensi-iltansa saaneeseen Epäillyt-elokuvaan.
Tudorin kunniaksi on luettava, että romaanin ainoa selkeämpi teema koskettaa murhien uhreiksi päätyviä naisia ja tyttöjä. Tähän viittaa jo teoksen alkuperäisen nimen suora suomennos ”palavat tytöt”.
Kirjailija tekee selväksi, ettei uhreja saa syyllistää ja että tarinakaavoja tulee rikkoa kuvaamalla vahvojen naishahmojen peräänantamattomuutta.
Samaa aihepiiriä on tosin käsitelty huomattavasti syvällisemmin lukuisissa muissa kirjoissa. Kuten vaikkapa Lauren Beukesin vuonna 2013 suomennetussa Säkenöivät tytöt -romaanissa, joka peittoaa Rovion helposti sekä älyllään, ilmaisuvoimallaan että henkilökuvauksellaan.