Tietokirja
Elina Sana: Zavidovo-vuoto ja muita järkytyksiä. Bookea. 402 s.
Toimittaja-kirjailija Elina Sana (s. 1947) on usein kerännyt huomiota teoksillaan ja toimillaan. Esimerkiksi hänen Luovutetut-kirjansa (2003) palkittiin Tieto-Finlandialla, ja kohtapuoliin teos poiki selvityksen sodanaikaisista ihmisluovutuksista Saksaan. Kun tämä toimennainen nyt kertaa elämäänsä 400 sadan sivun verran, muisteltavia sattumuksia ei sivuilta puutu.
Elina Sanan (aik. Suominen) perusjärkytys oli Zavidovo-vuoto, joka vuodesta 1972 lähtien kulki laahuksena hänen kintereillään. Muistelmissa hänelle riittää 80 sivua selvittää asia, toivottavasti se riittää muillekin.
Zavidovo-kohu syntyi julki vuodetusta luottamuksellisesta muistiosta, joka oli tehty Urho Kekkosen ja Leonid Brežnevin neuvotteluista Moskovan lähellä Zavidovossa helmikuussa 1972. Johtajat puivat Suomen ja EEC:n vapaakauppasopimusta. Muistion vuotaja jäi pimentoon.
Ydin-lehden päätoimittajana Sana julkaisi Zavidovo-vuotajan anonyymin pakinan syksyllä 1972. Lähdesuojaan vedoten hän ei kuitenkaan paljastanut henkilöä, joka sillä kertaa lymysi tuon nuordemarien Y. Y. Antonen -nimimerkin takana.
Ei paljastanut poliisikuulustelijoille saati tietoa tivanneelle demariklaanille pääministeri Kalevi Sorsasta alkaen. Ei kenellekään.
Vasta viime joulukuussa Sana vahvisti toimittaja Unto Hämäläiselle (HS Kuukausiliite, 12/2022) Zavidovo-vuotajan. Tekijä oli ollut presidentin kansliapäällikkö Antero Jyränki.
Jyrängin kuoltua keväällä 2020 Sana katsoi vihdoin vapautuneensa vaitiololupauksestaan. Puolivuosisadan hän sitä kantoi.
Teoksessa Zavidovo-jupakka puretaan osiin, ja pysäyttävästi muistelmissa konkretisoituu se ankara inhimillinen paine, jota kohdistettiin pitkän aikaa Sanaan. Maanitteluja, uhkailuja, vetoamisia.
”Vuoteen 1972–73 sisältyi siihenastisen elämäni vaiherikkain, turhauttavin ja joskus pelottavinkin kausi”, Sana puntaroi. ”Olin 25-vuotias, kun Zavidovo-vuoto vyöryi päälleni. Sen seuraukset ulottuivat paljon pidemmälle kuin vain tuohon vuoteen. Jossain määrin ne leimasivat koko loppuelämääni.”
Zavidovo teki Sanasta laajalti epähenkilön, liki persona non gratan. Miten ihminen sellaiseen reagoi?
Elina Sana reagoi emigroitumalla – osittain.
Kuten muistelmista ilmenee, hän on viettänyt pitkiä jaksoja elämästään ulkomailla. Lukuisia vuosien mittaisia työkeikkoja hän on tehnyt kehitysyhteistyö-, ympäristö- ja humanitäärisissä tehtävissä sekä kouluttanut toimittajia. Pääsuuntia ovat olleet Guatemala ja Nicaragua Keski-Amerikassa ja Mosambik Itä-Afrikassa.
Kotimaankausia ovat täyttäneet tutkimus- ja virkatyöt.
Tutkija-toimittaja Elina Sana kuvattuna lokakuussa 2022.
Työhistoria on peräti hengästyttävää tasoa; millä ajalla ihminen ennättää tuon kaiken – ja vielä synnyttää ja kasvattaa kolme lastaan?
Kuvaukset muun muassa Nicaraguasta järkyttävät. Sana pystyy vertaamaan 1980-luvun alun sandinistista euforiaa vuosiin 2007–2008, jolloin Daniel Ortegan diktatuurin ja terrorin alta ei pilkottanut enää optimismin ja idealismin ripettäkään. Sana ja monet muut vaativat silloin Nicaraguan-kehitysapumme lopettamista, ja se toteutui 2012.
Lohdullisempia eivät ole käsitykset Guatemalasta ja Mosambikista. Yhteiskunnat ovat seisahduksissa, kirjava rikollisuus ja korruptio kukoistavat. Sanan esimerkit tapauksista, joissa hän kieltäytyi antamasta lahjuksia, ovat opettavaisia.
Ryöstöt ja trooppiset sairaudet olivat uhkana niin ikään.
Sanakin ryöstettiin asein keskellä Maputoa. ”Miksei kukaan kadulla kulkija tullut minua auttamaan, vaikka oli keskipäivä ja ympärillä liikkui paljon väkeä”, hän muistaa ihmetelleensä.
Maailmalla solmiutui myös lukemattomia ystävyyksiä, joista Sana kirjoittaa lämmöllä.
Zavidovo-vuoto ja muita järkytyksiä -teos näyttää epätavallisen elämänpolun. Herättää kunnioitusta, miten johdonmukaisesti päähenkilö on puolustanut omia ja toisten ihmisoikeuksia, on sitten ollut missä tahansa maailmankolkassa.
Jos asenne onkin varmasti kasvattanut hankalan tyypin mainetta, niin mitäpä tuosta… Mukautujia kyllä riittää.
Muistelmia rasittaa luettelomaisuus. Sana rekisteröi jäykästi niin asuinpaikkansa kuin työvaiheensa pienimpiäkin sijaisuuksia myöten. Kirjanpitäjätyylillä ei nousta edustamaan muistelmagenren parhaita muotoja: muistojen, tulkintojen ja kertomisen taidon sopusuhtaista yhdistelmää.
Mutta asiasisältö pitää.