Esseet
Anne Carson: Eros, katkeransuloinen (Eros the Bittersweet). Suom. Aki Salmela ja Tommi Nuopponen. Poesia. 196 s.
Kanadalainen Anne Carson (s. 1950) on keikkunut jo vuosia yhtenä väkevänä veikkauksena Nobelin palkinnon saajaksi.
Poesia-kustantamo on keskittynyt viime vuosina kääntämään Carsonin vähemmän tunnettuja teoksia. Ne ovat jääneet niukalle huomiolle. Mutta esimerkiksi kaltaiseni Marcel Proust -entusiasti oli hulluna vihkomuodossa julkaistuun Albertine-harjoitukseen (suom. Kristian Blomberg, 2020), joka on essee Kadonnutta aikaa etsimässä -klassikossa esiintyvästä Albertine-hahmosta.
Teksti on luonteeltaan ja valinnoiltaan jopa hieman pelillinen, sillä se keskittyy romaanin puhkitutkitun kertojan ja narratologian sijaan yhteen tärkeimmistä sivuhenkilöistä.
Carson havainnoi, että Albertinen nimi mainitaan kirjassa useammin kuin kenenkään muun, 2 363 kertaa. Carsonin pohjavireeltään feministinen essee näyttää, että myös eräänlainen lakoninen luettelointi voi olla lyyristä, kun myös lähdeaineisto on sitä.
Teos Lyhyet luennot (suom. Aki Salmela, 2021) on Carsonin ensimmäinen, alkujaan 1992 ilmestynyt runokokoelma. Sen aforistisissa proosarunoissa Carson on tuttujen asioiden äärellä: etsimässä vastauksia elämän arkisiin mysteereihin oman tai muiden elämän kautta. Lyhyillä luennoilla, kuten opettajalta voi odottaa.
Carson on runoilija, esseisti, antiikintutkija, kääntäjä ja professori. Laaja-alaisuus myös näkyy hänen kielessään ja tavassaan kirjoittaa.
Uusin Poesian julkaisema käännös on näistä kolmesta kenties tärkein: Carsonin esikoisteos Eros, katkeransuloinen vuodelta 1986. Se perustuu Carsonin väitöskirjaan (1981) ja on tavallaan opinnäytteen popularisointi pitkäksi esseeksi.
Eros on rakkauden jumala kreikkalaisessa mytologiassa, mutta Carson käsittelee erosta rakkauden ja (eroottisen) halun käsitteenä.
Lähtökohtana on Sapfon fragmentti, jossa erosta kutsutaan kreikaksi suloisenkatkeraksi (glykypikron), mutta englanniksi sekä suomeksi käännös on nurinperin: bittersweet ja katkeransuloinen. Carsonin essee käynnistyy pohdinnasta, mitä katkeransuloinen tarkoittaa.
Tämän kysymyksen ympärille alkaa kertyä yhä tiheämmin massaa. Essee on pilkottu sopivan mittaisiin osiin, jotka käsittelevät tiettyä teemaa tai sanaa kerrallaan.
Ratkaisu helpottaa ja keventää lukemista. Samalla se säilyttää tempon esseessä, joka etenee lineaarisesti kuin kronologinen matkakertomus kuljettaen lukijaa mukanaan ja lisäten ainesta aiemman päälle.
Carson on yllättävän hyvin onnistunut siivoamaan tieteellisen tekstin konventionaalisuudet: akateemislyyrinen lopputulos lähenee kaunokirjallisuutta.
Essee ei kuitenkaan hukkaa tieteelliseen tekstiin liittyvää riemua, kun 200 sivun käsittelyssä perustavanlaatuinen tunne halusta alkaa avautua uusista näkökulmista filosofian klassikoiden ja fragmenttien tukemana.
Selkeimmin akateemisuus näkyy tietysti viitteinä ja joidenkin osuuksien lopussa tulevina me-muotoisina yhteenvetoina, mutta nekin oikeastaan tukevat esseen luonnetta yhteisenä matkana eroksen ytimeen.
Yksi kirjan kohokohdista on kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyvä eroottisuus. Carsonin mukaan kaikki eros on johonkin pisteeseen asti haluamisen haluamista, saavuttamattoman tavoittelua.
Kun lukiessa tai kirjoittaessa havaitsee sanojen rajat, haluaisi kurkottaa havaittavien rajojen tuolle puolen: ”Rakastajien tavoin runoilijat ja romaanikirjailijat herättävät tuon tilan henkiin koskettamalla sitä metaforillaan ja harhautuksillaan”, Carson kirjoittaa.
Myös Faidros-dialogi antaa hyvät lähtökohdat tekstin eroottiselle luonteelle, kun Faidros houkuttelee Sokratesta kaupungin rajojen ulkopuolelle avaralle maaseudulle viettämään lukemisen orgioita.
Jälkisanoissa Aki Salmela ja Tommi Nuopponen selventävät käännöstyöhön liittyviä detaljeja sekä ongelmia. He ovat nähneet vaivaa saadakseen suomennoksen kuulostamaan nimenomaan Carsonilta.
Carsonia lukiessa tuntuu aina siltä, että on etuoikeus olla itseään paremmassa ja älykkäämmässä seurassa. Pidän sitä erinomaisen kirjallisuuden merkkinä.