Rock
Ursus Factory Tavastialla torstaina 16. maaliskuuta.
Kymmenvuotista uraansa ja uutta levyään juhlistavaa Ursus Factory -yhtyettä voisi onnitella sitkeyden lisäksi ainakin tästä: hiipuvan rocktrendin saralla alati kehittynyt yhtye on onnistunut tavoittamaan laajan yleisön aina nuorisoon saakka.
Juuri menestystä parikymppisten parissa voi pitää yhtyeen edustamassa lajityypissä tätä nykyä suorastaan saavutuksena.
Nuorimmat kuulijat olivat selvästi koolla torstaina Tavastialla yhtyeen kolmen perättäisen illan ikärajattomassa avauksessa. Perjantain ja lauantain konsertit ovat loppuunmyytyjä.
Kitaristi-laulaja Jussi Pelkonen ja rumpali Aleksi Ripatti olivat koristaneet juhlan kunniaksi itsensä vartalomaaleilla, vaikka toisiaan täydentävällä kaksikolla riittää lavalla vaikuttavuutta muutoinkin.
Erityisesti silmiään muljautteleva, kieltään lipova ja kapuloita heittelevä Ripatti mättää lavalla menemään lähes tasavahvassa asemassa Pelkoseen nähden, mikä tarjoaa virkistävän poikkeuksen totuttuun.
Kevytmetallia suomi- ja autotallirockiin yhdistävän kaksikon lavakomiikka ja temppuilu toteutuu elävänä niin luontevan reippaana, että taustan voisi tietämättäkin arvata juontuvan katusoittoon, tuohon elävän musiikin kovaan ja opettavaan kouluun.
Pelkonen ja Ripatti kiersivät uransa alkupuolella katusoittajina pitkin Eurooppaa rockklassikoita esittäen.
Levynjulkaisukonsertti alkoi uusien kappaleiden esittelyllä. Ensin lavan valtasi jousisektio, sitten roskia levitellyt ja niitä hakannut Trash Drumming -rytmiryhmä, jonka lennokas performanssi täydensi yhtyeen elämöintiä.
Kuuden kappaleen uutuuslevy laventaa ja syventää entisestään yhtyeen perinnetietoista mutta kokeilevaa rockin kirjoa.
Yllättävimmältä kappaleista kuulostaa Sadetakin pintaan, jossa yhtye kanavoi nopeatempoisen revittelyn sijaan Kotiteollisuudesta tai Apulannasta muistuttavaa paatoksellista laahaavuutta.
Ripatin Fix It -kappaleessa esittämä murinamainen sanailu kuulostaa taas erehdyttävästi Eevil Stööltä.
”Otetaan suoraan tähän toivekierros. Huutakaa, mitä haluatte kuulla”, Pelkonen ilmoitti yleisölle, kun uutuuslevy oli kuultu halki.
”Toivekappaleista” eli vanhemmista suosikeista Stadin kesä kuulosti riffinsä myötä viime vuoden Cannes-voittajaelokuvasta tutusta Refusedin New Noisesta, johon on läntätty päälle Musen avaruusmetallia.
HYA! esitteli rockräppiä, joka oli kuivakassa hölmöilyssään vastine Beastie Boysin debyyttialbumin ilmeelle – suomeksi siis Pääkkösille.
I Love Rock ’N Roll -henkinen Miettusen paku voisi soida yhtä hyvin harrikkakansan kesäkokoontumisajoissa ja laulattaa woke-nuorison puistojuhlissa. Mimosa rullasi hilpeän irtonaisesti kuin Hassisen kone tai vastaava punkhenkinen 1980-luvun poprock.
Jos CMX on voinut harmitella sitä, ettei se syntynyt 1990-luvun alun grungen kultavuosina Seattleen, Ursus Factory voi sanoa samaa itsestään ja vuosituhannen alun rockbuumista.
Läpimurtokappale Rakastuin lesboon osoitti, miten Ursus Factory olisi voinut olla linkki The White Stripesin ja The Hivesin välillä – kappale menisi liki täydestä Howlin’ Pelle Almqvistin ruotsalaisryhmän revittelynä.
Osaavasta uurastuksesta huolimatta Ursus Factoryn torstain esityksestä jäi uupumaan keskeinen elementti: hikisenä pomppivan ja heiluvan yleisön vastakaiku, joka olisi todennäköisesti piiskannut yhtyeen vielä reippaampaan lentoon – sellaista lienee luvassa viikonlopun täysillä keikoilla.
Jos jotain, Ursus Factoryn taidokas ja vitsikäs temppuilu toi mieleen sirkusnumeron, jota voi ihmetellä ihmettelyn ilosta, vaikka musiikki ei kolahtaisikaan omiin mieltymyksiin.
Illan päättäneiden runttauksien Mitä mies mitä äijä ja Kaikki on niin vitun ihan jees aikana huomion varastivat lavan edustalla pomppineet teinit ja jopa kuulosuojaimilla varustetut lapset.
Jos rock on harvinaisemmaksi käyvä riemu, läikyttävimmillään se on selvästi yhä nuorella iällä.