Kuusi vuotta sitten Helsingin Sanomissa tehtiin lupaus. Halusimme lisätä naisten määrää jutuissamme. Syynä oli vinouma, jonka olimme huomanneet: jokaista naista kohti jutuissa esiintyi 2,2 miestä.
Suhde ei heijastellut maailmaa sellaisena kuin se on, eikä ainakaan edistänyt tasa-arvoa.
Toimituksessa käynnistettiin työ tilanteen korjaamiseksi. Aloimme seurata naisten ja miesten määriä jutuissamme laskurilla. Kysyimme myös itseltämme, haastattelemmeko asiantuntijoina miehiä, vaikka päteviä naisiakin olisi saatavilla.
Vinouma sukupuolten edustavuudessa ei ole yksinomaan suomalaisen median ongelma. Sama ilmiö on huomattu maailmallakin. BBC:n tasa-arvoon tähtäävä 50–50-hanke on yksi kuuluisimpia, ja siinä on mukana myös Yle.
Sen pohtiminen, keille media antaa äänen julkisuudessa, on osa journalismin itsekritiikkiä. Esimerkiksi Hufvudstadsbladet on vuodesta 2018 pyrkinyt urheilujournalismissa 50–50-tilanteeseen ja saanut tästä myös tunnustuksen.
Olen vetänyt HS:n tasa-arvohanketta syksystä 2021 lähtien. Kerran kuussa olemme laskeneet eri osastoilla verkossa ilmestyneiden juttujen naisten ja miesten osuudet ja pohtineet yhdessä, miltä tilanne näyttää.
Vuosi sitten siirryimme laskemaan juttujemme päähenkilöitä pelkkien nimimainintojen sijaan. Olemme esimerkiksi pyrkineet saamaan perhejuttuihin ääneen enemmän miehiä ja rikosjuttuihin naisia.
HS:n sunnuntaitoimituksen toimitussihteeri Päivi Niemi sanoo oivaltaneensa, että mekaanisen sukupuolten laskemisen sijaan on tärkeämpää pohtia, kuka jutuissa saa pääroolin.
Niemi ottaa esimerkiksi viime keväänä julkaistun jutun Euroopan parlamentin varapuheenjohtajasta Heidi Hautalasta (vihr). Laajassa haastattelussa Hautala kertoi, millaista on, kun oma arvio Venäjän kehityksestä osoittautuukin oikeaksi ja monen kollegan vääräksi.
Jutussa mainittiin Hautalan lisäksi kymmeniä poliitikkoja, johtajia ja taiteilijoita, valtaosa heistä miehiä. Jos pelkät nimimaininnat laski, juttu kertoi miehistä. Mutta tosiasiassa Hautalan ääni ja ajatukset kuitenkin dominoivat juttua, Niemi sanoo.
Sunnuntaitoimituksessa on tehty muitakin huomioita. Osastolta julkaistaan viikoittain yksi isompi juttu. Jos se sattuu kertomaan miehistä, koko osaston sen viikon naisprosentti valahtaa surkeaksi, sillä pienemmissä jutuissa esiintyvät ihmiset eivät riitä tasapainottamaan tilannetta.
Niemi on keksinyt ilmiölle sanankin: klimppiintyminen. Se toimii kumpaankin suuntaan: joskus on ”naisviikko”. Kun asian on ottanut puheeksi viikkopalaverissa, kollegat ovat tunnistaneet ongelman.
Uutistuottaja Minna Nalbantoglu työskentelee HS:n talouden ja politiikan toimituksessa. Hän on keksinyt yhden erityisen toimivan metodin epäsuhdan korjaamiseksi toimitustyössä. Hän on pohtinut haastateltavia valitessa, onko kyse toimijasta vai tarkkailijasta.
”Toimijapuolella meillä on vähemmän vapausasteita johtuen siitä, että maailma on sellainen kuin se on”, Nalbantoglu sanoo.
Tällä hän tarkoittaa sitä, että talouden ja politiikan maailma on edelleen varsin miehinen. Esimerkiksi suurten pörssiyhtiöiden ja työmarkkinajärjestöjen johtajat ovat useimmiten miehiä. Niin ovat myös kaikkien eduskuntaryhmien puheenjohtajat. Toisaalta Sanna Marinin (sd) hallituksen johtajaviisikossa kaikki ovat naisia.
Sama pätee kulttuurijournalismiin: kun tekijöitä eritellään esimerkiksi arvioissa, he ovat usein miehiä.
Opetusministeri Li Andersson (vas.), valtiovarainministeri Katri Kulmuni, pääministeri Sanna Marin, sisäministeri Maria Ohisalo ja oikeusministeri Anna-Maja Henriksson toukokuussa 2020. Naisvaltaisen hallituksen myötä mediassakin näkyy enemmän naisia politiikan toimijoina.
””Asioiden muuttaminen on työlästä.”
Kun toimittajat valitsevat juttuihinsa tarkkailijoita – esimerkiksi uutistapahtumia kommentoivia tutkijoita tai katugallupien kansalaisia – heillä on enemmän vapauksia. Monilta aloilta löytyy päteviä asiantuntijoita eri sukupuolissa, ja katugallupiin voi pyytää ketä tahansa.
Kyse on usein viitseliäisyydestä, sanoo Nalbantoglu. Siitä, soitetaanko ensimmäisenä mieleen tulevalle vai mietitäänkö vähän.
Mutta toimijoistakin raportoidessaan journalistit tekevät valintoja.
Vaikka toimittajien kuuluu kertoa maailmasta sellaisena kuin se on, tämä ei saa johtaa siihen, että vain maailman miesenemmistöisistä aloista ja alueista kerrotaan, Nalbantoglu sanoo. Naisia toimii yhteiskunnassa siinä missä miehiäkin.
”Myös se, mihin kohtaan todellisuutta katseemme kohdistuu, vaikuttaa siihen, haastattelemmeko miehiä vai naisia. Jos kohdistamme katseen siihen kohtaan todellisuutta, missä toimijat ovat miehiä, jutuissamme ovat äänessä miehet”, Nalbantoglu huomauttaa.
Myös HS:n urheilujuttuihin on haettu järjestelmällisesti päähenkilöiksi naisia. Urheilun kentällä naiset ovat kuitenkin vähemmistössä. Kansainvälistä urheilumediaa dominoi edelleen miesten urheilu.
Asioiden muuttaminen on työlästä, sanoo HS:n urheilutoimituksen esihenkilö Erkki Kylmänen.
”Olemme kysymässä kysymyksiä lukijoiden puolesta, emme edusta mitään asiaa sinänsä.”
”Urheilumedia on valtava osa urheilun maailmaa. Meillä on tärkeä rooli siinä, minkälaiseksi se maailma muovautuu”, Kylmänen sanoo.
Hän on tehnyt urheilujuttujen yleisöistä kiinnostavan huomion. Vaikka juttu kertoisi esimerkiksi naisten kiekkoliigasta tai naisten jalkapallon EM-kilpailuista, valtaosa lukijoista on usein silti miehiä, jos jutun varsinainen aihe ovat tulokset ja kilpailussa menestyminen.
”Kun urheilijasta tulee ihminen ajatuksineen tekoineen kaikkineen, se alkaa kiinnostaa muita kuin urheilun suurkuluttajia.”
Häntä on kummastuttanut vallalla ollut olettamus, että urheilijan pitäisi puhua vain urheilusta ja vaieta kaikesta muusta. Nykyinen urheilijasukupolvi on kasvanut sallivampaan ilmapiiriin.
Mitä väliä sillä sitten on, kenelle media antaa äänen?
Kaarina Nikunen on median ja viestinnän tutkimuksen professori Tampereen yliopistossa. Nikusen mukaan tiedotusvälineillä on paljon valtaa määritellä, mitä yhteiskunnasta ajatellaan.
”Media luo näköalahorisontin kaikille ihmisille yhteiskunnassa siitä, mikä on ylipäätään mahdollista.”
Kaarina Nikunen
Missä naisten tai vaikka muunsukupuolisten on mahdollista näkyä ja toimia yhteiskunnassa? Arvostetaanko heitä ja mitä sellainen vaatii ihmiseltä?
Moni asia on muuttunut sen jälkeen, kun HS käynnisti tasa-arvohankkeen vuonna 2017. Esimerkiksi sukupuolten moninaisuus on noussut tärkeänä kysymyksenä entistä enemmän esiin. Se ei ole kuitenkaan vähentänyt koko sukupuolikysymyksen ajankohtaisuutta, ajattelee Nikunen.
Johtoasemissa olevat ja julkisuudessa esiintyvät naiset kokevat edelleen paljon vihapuhetta. ”Asia ei ole menneisyydessä.”
Nikunen ajattelee, että journalismin tehtävä on tukea demokraattista yhteiskuntaa, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa sen sijaan, että se syventäisi epätasa-arvoa. Eri sukupuolten näkyminen ja heille äänen antaminen mediassa mahdollisimman tasapuolisesti kuuluu journalistisiin perusarvoihin.
Aivan kuten sekin, että mediassa kuuluisivat muutkin kuin vain valkoiset, keskiluokkaiset ja kehäkolmosen sisäpuolella asuvien äänet.
Eikö tämä ole agendajournalismia, joku voi kysyä. Kysymys on ymmärrettävä, mutta sivuuttaa jotain oleellista. Nikunen muistuttaa, että ainakin toimittajat itse tietävät, että journalismi on aina valintoja. Vaatii ammattitaitoa arvioida, mikä on tänään tärkein uutinen.
Valintakriteereistä keskusteleminen taas kuuluu avoimeen yhteiskuntaan.
Kun tasa-arvohankkeen aloittamisesta oli vuonna 2021 kulunut neljä vuotta, HS:n toimituksessa oli aika katsoa tuloksia. On myönnettävä, että ne eivät olleet mairittelevia. Naisten osuus jutuissa oli edelleen se ikuinen kolmannes.
Toimittajat kertoivat kyllä yrittäneensä lisätä naisten määrää jutuissaan, mutta moni sanoi kokevansa tehtävän vaikeaksi.
Viime keväänä sunnuntaitoimituksessa tehtiin kokeilu. Sen sijaan, että sukupuolia laskettiin keskitetysti, toimittajat alkoivat itse laskea omien juttujensa nimimaininnat kolmen kuukauden ajalta.
Ruutukaappaus mies-naislaskurista, joka on käytössä Helsingin Sanomien kirjoituskoneessa.
Niemi sanoo hämmästyneensä, miten vakavasti tehtävä otettiin. ”Ihmiset alkoivat olla noloina siitä, jos heidän jutuissaan ei ollutkaan naisia.”
Korjausliikkeitäkin tuli. Yhtäkkiä naisia löytyikin juttuihin. Se ei näyttänytkään olevan niin vaikeaa.
Helsingin Sanomissa tasa-arvotyö jatkuu edelleen. Naisten osuus jutuissa on noussut hienoisesti. Joinain päivinä laskurin naisprosentti on ollut 50, ja on myös ollut pidempiä jaksoja, kun se on pysytellyt yli 40:ssä. Mutta edelleen laskuri näyttää liian usein siltä, että eläisimme 70-prosenttisesti miesten maailmassa.
Sen sijaan päähenkilöiden tasapainottamisessa olemme onnistuneet paremmin. Kerran kuussa tehdyn käsilaskennan perusteella päähenkilöt ovat olleet naisia vähimmillään 39 prosentissa ja enimmillään 47 prosentissa HS:n verkkojutuista.
Entä HS:n toimittajien sukupuolijakauma? Siinä lähestymme 50–50-balanssia: toimituskunnasta 47 prosenttia on miehiä, 53 naisia.
Haluamme lisää tietoa siitä, millaisissa rooleissa eri sukupuolet jutuissamme puhuvat. Sitä varten olemme tilanneet aiheesta opinnäytetyön. Sakari Hällforsin pro gradun on määrä valmistua tänä keväänä.
Kirjoittaja on HS:n syventävistä sisällöistä vastaava toimituspäällikkö.
Oikaisu 8.3. klo 11.43: Korjattu kuvatekstistä nimien järjestys oikeaksi. Lisäksi korjattu Nasima Razmyarin nimen kirjoitusasu.